Kuka minä olen

20.7.2018

Valoja yläpuolella, vierellä. Ympärillä. Ne paistoivat kirkkaina luomien läpi. Kylmyys, joka sai ruumiini tuntumaan kuolleelta. Raajat hämettyneinä pakoilleen lyijyn painoisina. Kipu rinnassa, joka säteili kaikkialle ruumiiseen.

-Boris?

Avasin hitaasti silmäni ja näin ympärilläni monta silmäparia. Jotkut tuttuja, toiset tuntemattomia. Sydänsähkökäyrä piippaili epätasaisesti vieressäni. Se oli varmaan rikki. Kalpeisiin käsivarsiini oli pistetty monta neulaa.

-missä mä olen? Suuni ja kurkkuni tuntuivat kuivilta, mikä teki puhumisesta vaikeaa.

-sinä olet sairaalassa, Boris. Tunnistin lääkärin äänen perustella samaksi, joka ehdotti minun pakkohoitamista Marylle.

-m-miksi? Huoneessa oli Maryn ja Nickin lisäksi kaksi lääkäriä.

-sydämmesi pysähtyi. Saimme sinut juuri ja juuri elvytettyä. Sydämmesi alkoi hylkimään ruumistasi, koska et ottanut oikeanlaista lääkitystä. toinen lääkäreistä selitti.

-m-mitä? Eihän siinä ollut mitään järkeä.

Pakkohoito lääkäri käveli rikkinäisen sydänsähkökäyrän luokse ja osoitti epätasaisesti liikkuvaa käyrää.

-tämä viiva näyttää sydämesi sykkeen. Kuten huomaat sykkeesi on hidas ja erittäin epätasainen, koska uusi sydän hylkii kehoasi. Saimme sinut eilen elvytettyä, mutta se ei luultavasti onnistu ensikerralla. Boris, sinun täytyy alkaa syömään lääkkeitäsi ja lopettaa hengelläsi leikkiminen.

-mitä te aijotte tehdä?! No?! Laittaa mut pakkohoitoon?! Kuulin kuinka sykkeeni kiihtyi äkillisesti aiheuttaen rintakipuni pahenemisen. Tutui kuin sydäntä poltettaisiin tai revittäisiin ulos sisältäni. Irvistin kivusta. He eivät tiedä millaiseksi tunsin oloni, kun otin niitä lääkkeitä. En tuntenut mitään. En mitään. Koko pääni tyhjeni ajatuksista ja tunteista. Se oli hirveää.

-voisitteko poistua hetkeksi? Haluasin puhua pojalleni. Mary osoitti sanansa kolmelle lääkärille.

-tottakai. Olemme käytävällä jos tarvitsette jotain. Kuulin oven avautuvan ja sulkeutuvan, kun lääkärit poistuivat huoneesta. Jäljelle jäi vain Mary ja Nick.

Yritin toipua kivusta ja hengitin katkonaisesti.

-En tiennyt että kuulit mitä se lääkäri sanoi silloin. Haluan sinun kuitenkin tietävän etten ikinä edes harkinnut sitä vaihtoehtoa. Boris, olen niin pahoillani. Mary sanoi alakuloisena.

-ei äiti! Sinä et ole se jonka pitää pyytää anteeksi! Nick tiuskaisi ja käänsi kylmän, armottoman katseensa minuun.

-Mikä helvetti sinua vaivaa?! Sä et ole ottanut lääkkeitäsi! Tajuatko sä helvetti että sä melkein kuolit eilen?! Sä sait toisen mahdollisuuden elää, kun Kiran sydän luovutettiin sinulle! Ja mitä sä teet?! Tuhlaat sen!! Äläkä edes yritä syyttää meitä siitä että me pidettiin Kira sulta salassa! Me ollaan tehty kaikki sun eteen!! Ajateltu aina sun parasta! Aina!! Helvetin kiittämätön kakara! Sun olisi pitänyt kuolla sinä yönä!! Ei Kiran!! Sun kaikki tavarat ja kuvat olisi pitänyt hävittää ja kieltää kaikkia puhumasta susta!! Sut olisi pitänyt hävittää meidän elämästä ei Kiraa!!! Sä veit sen meiltä!! Se kuoli sun takia!! Tää kaikki on sun syytä!! Mun sisko kuoli sun takia!! Mä vihaan sua!! Kuulitko?! Mä vihaan sua enemmän kuin mitään!!! Mä tappaisin sut itse ellei sulla olisi Kiran sydäntä. Viimeisen lauseen Nick sanoi rauhallisesti katsoen suoraan silmiini, tarkoittaen jokaista sanaansa. Hän kääntyi nopeasti ja ryntäsi ulos huoneesta. Mary katsoi ovelle, sitten minua hetken ilmeellä, jota en osannut tulkita jonka jälkeen hänkin lähti huoneesta Nickin perään jättäen minut yksin.

Katselin avuttomana ympärilleni etsien jotain, johon kiinnittää katseeni. Käteni tärisivät ja kyyneleet valuivat noroina poskilleni. Suljin silmäni ja hautasin kasvoni käsiini. Tiesin kaiken mitä Nick sanoi olevan täysin totta.