Kuka minä olen

27.7.2018

Marylle oli soitettu sairaalasta sinä yönä. Olin kuitenkin ehtinyt jo lähteä. Hän löysi minut hetken etsittyään sairaalan läheisyydestä. Olin todella sekaisin edelleen ja Maryn oli pitänyt raahata minut autoonsa. Hän vei minut huoneeseeni nukkumaan sekavaa oloani pois.

Ensimmäisenä aamuna, kun heräsin omasta sängystäni ilman mitään muistikuvia sairaalasta lähtemisen jälkeen, mutta sitä edeltäneet tapahtumat kirkkaassa muistissa, Oloni oli todella voimaton. En pystynyt nousemaan sängystä lähes kokopäivänä.

Viimeiset viisi päivää olen maannut sängyssäni muutamaa ikkunalla poltettua tupakkaa lukuunottamatta. Maryi toi minulle ruokaa yöpöydälleni ja esitin aina nukkuvaa hänelle. Poistuin aina huoneestakin vain jos Mary ei ollut kotona. Tiesin etten voisi vältellä häntä ikuisesti. Lopulta minun pitäisi puhua hänelle siitä illasta, mutta tänään ei ollut se päivä.

Ainoa asia joka pyöri päässäni oli Theo. Minun oli pakko nähdä hänet. Tiesin että Arseny oli kieltänyt minua menemästä sinne. Kuuntelinko minä? En helvetissä.

Otin vielä viimeiset henkoset tupakasta ja heitin sen ikkunasta kadulle. Juuri kun olin sulkemassa ikkunaa, ovi avautui ja Mary seisoi ovensuussa.

-sä olet sitten viimeinkin herellä. Hän sanoi yllättävän tiukasti.

-joo tai siis ööm... mumisin.

-meidän pitää puhua. Nyt. Minä tarvitsen vastauksia. Miksi sinä hortoilit aamuyöstä sairaalan lähettyvillä verisillä vaatteilla pää sekaisin?

-mä...

-Boris, puhu totta. Kerrankin. Missä se Theo oli? Olitko ottanut huumeita?

Kävin päässäni kaikki mahdolliset selitykset, sillä totuutta en ainakaan aikonut kertoa. Hetken mietin pitäisikö kertoa totuus. Owen joutuisi vastuuseen teoistaan. Ei. Minä olin tämän kaiken aiheuttanut ja minä aijoin myös selvittää sen. Asia ei kuulunut Marylle millään tavalla.

-me mentiin Theon kanssa yhtiin bileisiin ja se joutu onnettomuuteen ja se vietiin sairaalaan. Ja ehkä joku oli laittanut mun juomaan jotain. En mä tiedä. Mut nyt mä lähen kattomaan Theoa sinne sairaalaan.

Lähdin huoneesta eteiseen ja ohitin Maryn, joka jäi seisomaan ovensuulle.
Laitoin jo kenkiä jalkaan ja mietin, eikö hän aijo estää minua? Odotin tästäkin syntyvän pelkkää riitaa ja huutoa, jonka varjolla pystyisin ainakin lähtemään asunnolta. Mutta ei, Mary oli hiljaa ja niin olin minäkin. Olin jo avaamassa ovea, kun Mary huokaisi syvään.

-mitä mä teen sun kanssa, Boris? Sä hankkiudut vaikeuksiin jatkuvasti ja valehtelet minkä kerkeät. mä haluan auttaa sua, mutta sun pitää kertoa miten. Hän sanoi pettyneenä ja surkeana.

-mä olen kunnossa enkä tarvitse tarvitse apua. Avasin oven ja painuin kolkkoon, kaikuvaan rappukäytävään.

———

-Theodore Walker. Kerroin pöydän takana istuvalle naiselle.

-oletteko sukulainen? Hän kysyi robottimaisella äänellä.

-en mutta...

-sitten en voi auttaa. Robottinainen vastasi tylysti.