Kuka minä olen

22.7.2019

Epilogi

Sydämeni hakkasi lujempaa, mitä lähemmäs ajoin. Yritin olla varovainen, jotta en kolhisi Oliverin autoa. Se tästä vielä puuttuisikin. Kaarsin tutulle tielle ja vain muutaman sadan metrin päästä pystyin jo näkemään sen. Jarrutin vähän liiankin lujaa.

Siitä on tasan vuosi kun kävin täällä viimeksi. Vuosi. Koko paikka oli ennallaan, mikää ei ollut muuttunut. Mutta samalla kaikki oli muuttunut.

Muistan sen kuin eilisen, kun Theo toi minut tänne ensimmäisen kerran. Ja seuraavan kerran ja sitä seuraavan kerran. Kun Kaikki hyvät muistot täyttävät mieleni, en voinut kuin hymyillä. Niin paljon hyvää. Kaikki se oli valetta.

Hymyni hyytyy samalla sekunnilla. Ei taas. Kaivoin nopeasti pussillisen valkoista jauhetta taskustani. Kaadan sitä auton tasolle, asetan viivoiksi pankkikortilla, käärin sileimmän setelin jonka löysin lompakosta rullalle ja kumarrun eteenpäin silmät odotuksesta kosteina. Retkautan pääni taakse. Miellyttävä kirpaisu ja puhdas nautinto. Kaikki epämiellyttävät ajatukset kaikkonevat.

Minun piti tulla tänne aikaisemmin. Minä todella yritin, mutta jotenkin ajatus pelotti: kaikki jota yritin vältellä oli aivan silmieni edessä. Todellisuus, jota ei päässyt pakoon millään aineilla.

Pian sen jälkeen, kun Theo... sen ajatteleminenkin sattuu... sen jälkeen kaikki romahti. En pystynyt enää käymään koulua. Edes opiskelun ajatteleminen oli inhottavaa. Arjen jatkaminen koulunpenkillä ei ollut enää vaihtoehto. En luultavasti käy High Schoolia loppuun.

Jatkoin kuitenkin töissä käymistä ja aloin tienaamaan itsenäisesti. Ja säästin mahdollisimman paljon, jotta saisin ostettua oman kämpän, kun täytän 18.

Ja sitten koitti se päivä, kun viimein täytin 18. Pääsin viimein muuttamaan pois Maryn nurkista ja saisin aloittaa oman elämäni.

Pakkasin tavaroitani huoneessani. Minulla ei ollut vielä omaa asuntoa, mutta sain punkata Oliverin luona kunnes löydän sellaisen. Mary aneli minua jäämään.

-Boris, oletko varma? Voit asua täällä kunnes löydät asunnon.

-kyllä, olen varma. En halua olla täällä päivääkään enempää, kun on pakko. Nostin matkalaukkuni sängylle ja aloin viskomaan sinne kaiken tarvittavan. Tungin sen täyteen niin että sain sen juuri ja juuri kiinni.

Vein sen eteiseen, josta olin pakannut jo kaiken. Laitoin kengät jalkaan ja takin päälle. Irrotin avainnipusta asunnon avaimet ja ojensin niitä Marylle, joka katsoi minua kummissaan.

-sinä voit pitää ne... jos muutat mielesi. Hän vakuutteli.

-ei, minä lähden enkä ole tulossa takaisin. Laitoin avaimen lipaston päälle ja avasin ulko-oven matkalaukku kädessä. Kuulin nyyhkytystä, kun suljin oven perässäni. Se oli viimeinen kerta kun ikinä näin Maryä tai tuota asuntoa, mutta en edes vilkaissut taakseni.

Punkkasin Oliverin luona kuukauden, kunnes viimein sain oman asuntoni. Kämppä ei ollut kummoinen, pieni yksiö New Yorkin laidalla, lähellä työpaikkaa. Sähköjen ja veden kanssa oli ongelmia, eikä nettikään toiminut kunnolla. Mutta minulla oli nyt katto pään päällä, mikä oli pääasia.

Aloin pitämään työstäni. Sain ylennyksen, jonka avulla tienasin enemmän eikä minun tarvinnut tehdä enää niitä kaikista hirveimpiä töitä. Silloin kun ei ollut paljoa asiakkaita töissä oli tosi rentoa. Me poltimme pilveä sisällä ja tehtiin kaikkea tyhmää. Kerran onnistuimme rikkomaan kolme pakastinta ja kaksi hellaa saman päivän aikana. Juttua lensi välillä vähän liiankin hyvin.