The story of five elements (FINNISH)

Luku 1- Tikarin terä täynnä muistoja

"Liiiiiilyyyyy! Ala tulla jo!" Kuului kärsimätön huuto pesäni ulkopuolelta. Tuhahdin.

"Joo joo, hetki vielä Kyle!" Huudahdin takaisin.

Etsiskelin pienistä koloista luolan seinämistä viimeisiä tavaroita, joita ottaisin mukaan. Joita tarvitsisin. Tunnustelin tassullani yhtä koloista, jo hieman turhautuneena. Ei täälläkään! Tuhahdin, ja vedin käpäläni pois. Mihin olinkaan sen laittanut? Aivan ylimpään koloonko?

Nousin takajaloilleni seisomaan, nojaten etutassuillani seinämään. Kurkotin toista tassuani kohti pientä koloa, johon nipin napin ylsin. Aloin tunnustelemaan kivipintaa. Samassa tassuni osui johonkin kovaan, jota aloin tunnustelemaan. Purnukka se oli.

Virnistin tyytyväisenä. Vihdoinkin! Vedin purkin nopeasti pois kolosta ja tungin sen rinkkaani, joka nojaili kallioseinämään pesäni perällä. Tarkistin että minulla oli vielä kaikki tarvittava mukanani. Haavavoide, varaviittani, yrtit, jalkasuojat, keksejä ja huopa. Kaikki oli mukana, enään tikari puuttui.

Tikaria minun ei liiemmin tarvinnut etsiä, kiepahdin vain ympäri ja siinä se oli pesäni perällä olevassa isossa kolossa, kuten aina. Sen terä kiilteli siinä vähäisessä valossa joka pääsi ohitseni. Otin sen pois halkeamasta ja katselin tarkemmin. Terä oli putipuhdas, ei yhtään tahraa. Hyvä niin, olinhan kiillottanut sitä eilen illalla vaikka kuinka ja kauan. Puinen pidike taas oli pienien naarmujen peitossa ja monien pienten kynnenjelkien raapima.

Mutta se oli kuitenkin vanha kunnon tikarini, enkä siitä luopuisi mistään hinnasta. Siihen liittyi niin paljon muistoja, hyviä ja huonoja. Enemmän hyviä, mutta myös todella huonoja. Ravistelin kuitenkin ne mielestäni. Nyt ei ollut aikaa jäädä muistelemaan!

Kiepahdin ympäri ja olin hypätä ulos nahoistani. Suoraan nenäni edessä seisoi ruskea juovallinen kissa, virnistellen oikein tyytyväisen näköisenä. Kyle, vanha kunnon säikäyttelijä!

"Kyle! Olin lentää nahoistani!" Nuhtelin tätä, mukamas vihaisena.

Kyle, paras ystäväni. Pohjimmiltaan kunnon kaveri, mutta osasi olla myös ärsyttävä karvapallo. Mutta sanavalmis ja kylmähermoinen hän oli myös, hyvä niin, minä nimittäin en ollut.

"Anteeksi kauheasti, äiti!" Tämä sanoi mukamas surkeana.

Tuhahdin ärsyyntyneenä, mutten voinut estää pientä hymynkaretta ilmestymästä kasvoilleni. Tassuttelin Kylen ohi ja melkein kompastuin tämän tummansiniseen viittaansa. Hän oli näköjään taas ostanut uuden, liian ison. Kävelin rinkalleni, otin maassa lojuvan metsänvihreän viittani ja heilautin sen päälleni. Olin kumartumassa laittamaan tikaria reppuuni, kunnes kuulin kiusoittelevan äänen sivultani.

"Olisihan se pitänyt arvata, että ottaisit tikarin mukaasi." Kyle sanoi pyöritellessään puukkoa käpälissään. Huomasin sen olevan uusi, sitä tuskin oli kertaakaan käytetty. Sen terä kiilteli ja pidikekkin oli tahraton. Siinä komeili myös pieni punainen jalokivi. Se oli varmasti maksanut omaisuuksia.

"Ja sinä et taaskaan ole säästellyt sitten yhtään sinun aseittesi kanssa." Sanoin tuolle takaisin.

Tämä röyhisti rintaansa kuin minkäkin urotyön tehneenä, virnistäen samalla leveästi. Perus Kyle!

"No, jos me kuolemme, enhän minä miltään resupekalta halua näyttää!" Tämä sanoi sarkastisesti.

Sanoja seurasi vaivaantunut hiljaisuus. Jännitys palasi, samoin pelot. Me voisimme oikeasti kuolla. Suurella todennäköisyydellä. Kaikki olivat kuolleet, mitä nyt jotkut olivat raahautuneet tänne kuolemaan. Painoin katseeni maahan, siirrellen hermostuneesti käpäliäni. Jännitys alkoi taas myllertää sisälläni.