Silent

1

Min yoongi on tavallinen 17-vuotias poika. Vai onko? Hän ei suostu puhumaan kenellekkään. Mistä se johtuisi? Olisiko hänellä traumat jostakin? Hänen äitinsä ilmoitti lukioon, että yoongi olisi mykkä. Oikeasti yoongi pystyi puhumaan, mutta hän ei suostu puhumaan.

"Yoongi! Vittu vastaa mulle! Puhu mulle! Kerro miksi sä et puhu koskaan!" yoongin äiti huusi. Yoongin äiti oli saanut hänet 15 vuotiaana.

"Yoongi. Puhuisit nyt." yoongin äiti sanoi lempeämmin. Yoongin isä ei ollut enää lähettyvillä. Johtuisiko traumat hänen isästään?

"Yoongi voisitko sä kertoa mikset sä puhu?" hänen äitinsä kysyi. Yoongi pudisteli päätään.

"No... Puhuisit edes. Ei sun oo pakko kertoa, mutta puhuisit edes mulle." hänen äitinsä ehdotti. Taas yoongi pudisteli päätään.

Yoongi otti reppunsa ja lähti koulua kohti.

"Yoongi? Moi! Ööö... Miten menee?" yoongin kaveri kysyi.

Yoongi kohautti olkapäitään.

"Mitä meil on ekana?" hänen kaverinsa kysyi koittaen saada yoongin puhumaan.

Yoongi työnsi lukujärjestyksensä kaverinsa käsiin.

"Ömm... Yoongi sun oikeesti pitäis jo alkaa puhuu." hänen kaverinsa sanoi.

Yoongi antoi kaverilleen murhaavan katseen.

Yoongi näki uuden pojan. Hän katsoi kaveriaan kysyvästi ja osoitti poikaa.

"Aa joo toi on joku uus meijä luokal."
Yoongin kaveri vastasi. Yoongi nyökkäsi ja jatkoi matkaansa.

Min yoongi

Olisin halunnut mennä puhumaan tuolle uudelle pojalle, mutta en pysty.
Tunnin jälkeen keräsin rohkeuteni ja menin pojan luokse. Mukanani oli tietysti hoseok.

Ojensin käteni pojalle ja hän kätteli minua sanoen "park jimin." minä käänsin katseeni hobiin joka huokaisi.

"Hän on min yoongi." hoseok sanoi osoittaen minua.

"Ai ootko sä mykkä?" jimin kysyi.

"Ei se oo." hoseok sanoi samalla kun nyökyttelin päätäni.

Katsoin hobia taas murhaavasti ja löin häntä rintakehään.

"Ei yoongi oo mykkä se ei vaan puhu koskaan Ja kukaan ei ees tiiä miksei se puhu, koska ei se kerro."hoseok selitti. Kiva kun tolleen selittää mun asioita.

Flashback

"Noniin suuhun se!"

"Ei!"

"No kyllä! Ei kukaan sun äänestä muutenkaan tykkää!"

"Lopeta! Miten mun ääni tähän muka liittyy?"

"No mä en jaksa sitä kuunnella eikä jaksa kukaan muukaan ja jos sulla on tää niin sun ei tarvii puhuu. Mä kuulin jiniltä juttuu et oisit hyvä tässä."

Flashback end

Silmiäni alkoi kirvelemään. Lähdin nopeasti kävelemään vessaa kohti. Vessassa huuhtelin kasvoni ja hengittelin syvään katsoen itseäni peilistä.

"Yoongi ootko sä kunnossa?" hoseok kysyi huolissaan.
Nyökkäsin ja vilautin pienen hymyn. Otin paperia ja pyyhin kasvoni etten olisi märkä.

"Mä tiiän ettet sä tykkää, jos sun äänestä puhutaan, mutta mä haluaisin kuulla sen. Sun äänes oli rauhottava ja ihanan kuulonen." hoseok sanoi. Halasin häntä nopeasti ja lähdin pois.

Käytävällä vastaan tuli jin. Katsoin maahan ja koitin kävellä hänen ohitsensa mahdollisimman huomaamattomasti. Hän on aina häiritsemässä, jos hän huomaa mut.

Tämäkään kerta ei ollut poikkeus.

"Yoongi." hän sanoi ja tarttu ranteestani kiinni. Hän kuljetti minut rauhallisempaan paikkaan.

"Mä.. Mä en tiiä miks sä vihaat mua, mutta mä en oo tehnyt mitään." jin sanoi.

Otin vihon ja kynän esille. Kirjoitin vihkoon "Miksi sä sitten olit sanonu sille kusipäälle et oon hyvä?"

"Kenelle?" jin kysyi. Katsoin häntä pitkään ja sitten hän tajusi.

"No se oli vaan... En mä ajatellu et se tekis sulle jotain. Mä oikeesti suutuin sille kun mä sain tietää siitä mitä se teki."jin sanoi.

"Jätä mut jo rauhaan." kirjoitin vihkoon.

"Mä lupaan etten mä häiritse sua enää kunhan sä annat mulle anteeks." jin sanoi.

"Okei. Mä annan anteeks." kirjoitin. Luettuaan jin antoi vihkoni takaisin ja hymyili.

"Mä etin sua mihin sä..." hoseok aloitti tultuaan luoksemme.

"Pakottiks toi sut tänne? Mennään pois."hoseok sanoi.

"Hoseok kaikki on hyvin mun ja yoongin välillä." jin sanoi ja minä nyökkäsin.

Hoseok katsoi jiniä vihaisesti, mutta lähti itse muualle. Lähdin hobin perään, mutta törmäsin jiminiin.

Autoin häntä nostamaan kirjansa minkä hän oli pudottanut.

"Anteeks." kirjoitin ja näytin sen jiminille.

"Ei haittaa."Jimin sanoi hymyillen. Huomasin hänen silmistään, että hän sääli mua. Miksi? Oma valintanu puhunko vai enkö.

Puhelimeni soi. Vastasin tai siis... Hyväksyin puhelun? Siellä oli äitini. Hän ei kauheasti välitä musta. Tai semmoisen tunteen mä aina saan kun hän katsoo tai puhuu mulle. Kerran kuulin kun se puhu puhelimessa ja kertoi, että hänen teki mieli tehdä abortti.

"Tule sitten kotiin suoraan koulusta." äitini sanoi. Napautin sormellani puhelintani kaksi kertaa. Se tarkoitti myöntävää vastausta.

"Ootko sä kunnossa?" jimin kysyi. Hän oli huomannut kuinka ilmeeni muuttui surullisemmaksi. Nyökkäsin ja lähdin etsimään hoseokia. Löysin hobin ja hän selitteli kovasti kaikkea hänen siskostaan ja muusta. Olin joskus nuorempana ihastunut hobin siskoon. Meillä oli 'salasuhde' joskus.

Loppu Koulupäivä meni nopeasti ja pääsin lähtemään kotiin.