Heal Me (FIN)

änäriä ja kasvissosekeittoa

Minä ja Elisa loikoilemme kaikkien nuorten yhteisen peli-, ja oleskeluhuoneen isolla, harmaalla sohvalla.
Huokaan.
"Onpa tylsää" ,sanon Elisalle.
Tämä nyökkää ja huokaa myös.
"Miks sunnuntait on aina tälläsiä?"

"Niinpä"
"Varsinkin, ku ei pääse lomille kotiin.." ,mutisen itsekseni hiljaa.

Talon vanhin ja sympaattisin poika, sekä myös luokkalaiseni, Antti, pelaa pleikka nelosella änäriä.
Hivuttaudun hänen viereensä pleikkarin edessä olevalle sohvalle, jättäen kuitenkin hyvän välin väliimme.
"Ooks voittamassa?" ,kysyn.
Antti näyttää keskittyneeltä peliin.
"Joo, ei se voi enää saada maalia.."
Seuraan peliä katseellani.
Antti johtaa yhdellä maalilla, peliaikaa enää kaksikymmentä sekuntia.
"Wohoo, hyvä Ande!" ,huutaa neljäs huoneessa ollut, Santeri.
Elisa heittää lattialla makaavaa Santeria tyynyllä.
Vasta 11-vuotias poika heittää tyynyn takaisin häntä kohti sellaisella voimalla, että Elisa jää katsomaan suu auki.
"Mistä sä tollaset voimat sait?" ,hän hämmästelee.
Santeri vain nauraa kippurassa Elisan reaktiolle.

Antti voittaa kuin voittaakin sen pelin, ja me teemme hänelle kunniakujan käsillämme ja asettamalla tyynyjä lattialle.
"Hyvä Antti!"
"Hitto sä oot kova!"
"Kerranki sä voitit!"
Poika kävelee ylpeänä kujan läpi ja kumartelee meille.
"Kiitos kiitos, rakkaat fanini"
En pysty olla nauramatta hänen sanoilleen ja syville kumarruksilleen.

------

Ilta saapuu, ja on iltapalan aika.
Ruuaksi on kasvissosekeittoa, ja minä nyrpistelen nenääni pöydän toisella puolella istuvalle Elisalle.
Hän nyökkää ymmärtäväisesti.
Ainoastaan ylivilkas ja yli-iloinen Santeri hotkii keittoaan kuin se olisi harvinaista herkkua.
Otan lusikalle pienen tipan keittoa ja laitan sen suuhuni.
Makustelen sitä.
Ei se ollutkaan niin pahaa, kuin muistelin, mutta ei se hyvääkään ole.
"Ja kaikki syö sitten lautaset tyhjäksi" ,yksi ohjaajista sanoo.
Ison pöydän ympäriltä kuuluu yskäisy, huokaisu ja röyhtäisy.
Yskäisy kuuluu Antille, joka yrittää selvästi saada huomioni.
Hän istuu Elisan vieressä toisella puolella pöytää ja katsoo minua ruskeilla silmillään.
Pudistan hänelle päätäni.
Hän haluaisi mennä röökille kanssani. Oikeesti, just nyt?
Antti ei näytä pitävän vastauksestani, eikä kyllä ruuastakaan. Hän ei ole ottanut maistiastakaan.
Odotan hetken ja syön vielä pari lusikallista, ja sitten huomaan Antin nousevan pöydästä.
"Kiitos, oli tosi hyvää."
Hän hymyilee suloisesti kahdelle ohjaajalle ja nämä näyttävät siltä, etteivät välitä, söikö hän ruokaansa loppuun vai ei. Toinen vain hymyilee vastaukseksi ja toinen nyökkää.
Se, että Antti on vanhin (17-vuotias), antaa hänelle pari etuoikeutta.
Kaikkihan tietävät, että pian hänen on muutettava omilleen.

Antti vie astiansa keittiöön.
Minä yritän samaa temppua, mutta toinen ohjaajista (se tiukempi) sanoo heti:
"Syö lautanen tyhjäksi, tiedät kyllä miten nämä menee."
Istun takaisin pöytään, jonka ääressä onkin enää minä, ohjaajat, Elsa ja Santeri, joka syö jo toista annosta keittoa.
Ladon lusikallisia suuhuni sillä tahdilla, etten kunnolla edes ehdi maistella yhtä lusikallista, kun toinen on jo suussani.
Jossain vaiheessa tunnen jonkun silmät selässäni. Kun käännyn katsomaan käytävän suuntaan, Antti seisoo siellä, hymyillen minulle. Hän näyttää niiin hyvältä, se minun on pakko myöntää.

Vittu mitä paskaa ,ajattelen.
En tietenkään sanoisi noin ääneen.
En ole oikeastaan koskaan kiroillut.

Saatuani vihdoin lautaseni pohjan näkyviin, nousen pöydästä vatsa täynnä ja paha olo sen pohjalla.
Kiiruhdan Antin luokse etuovelle.
Hän on siellä, sitomassa kenkiään.
"Sul kesti aika kauan syödä yks lautanen" ,hän sanoo irvistäen.
Nappaan omat, valkoiset Converseni kenkätelineeltä ja alan solmia niiden nauhoja.
"Miks sun pitää aina keksiä lähtee röökille, kun on jotain hirveetä ruokaa?" ,tuhahdan.

"Just siks."

Muuta emme ehdikään puhua, kun edessämme oleva ulko-ovi aukeaa.
Kohotan katseeni kengistäni ja näen edessäni oranssit miesten Timberlandit.