Uskollisuuden salatut puolet

Luku 24

Kului minuutteja, kului tunteja. Ajantaju oli kadonnut Mishan mielestä hänen istuessa sohvalla tuijottaen hiipuvaa tulta. Hän ei noussut sohvalta. Hän taisteli jokainen sekunti painajaisen muistoja vastaan. Hän halusi tuottaa kipua, mutta samalla ei halunnut. Hän halusi muuttua hirviöksi ja tuhota kaiken mitä hänellä jo oli. Kuinka helppoa se olisikaan. Vain kävellä pois oleskeluhuoneesta, pois koulun alueelta kenenkään huomaamatta, mennä Tylyahoon ja tehdä mitä oli tehtävissä. Hän pystyisi siihen kyllä. Toisin kuin Draco, hän olisi valmis. Hän ei perääntyisi sellaisesta mahdollisuudesta. “Misha?” Misha siirsi hitaasti takasta katseensa Deaniin, joka oli ilmestynyt hänen viereensä. “Mitä sinä teet?” Dean kysyi osoittaen taikasauvaa Mishan kädessä. Misha siirsi katseensa hämmentyneenä taikasauvaansa, hän ei ollut tajunnut ottaneensa sauvan esille. “E-en tiedä.” Misha kuiskasi hiljaa kääntäen epätoivoisen katseensa Deaniin. Deanin ilme oli epävarma tämän tutkaillessa Mishaa. “En tiedä mikä sinun on, mutta vien sinut sairaalasiipeen,” hän sanoi päättäväisesti ja veti Mishan hellästi ylös sohvalta. “Kiitos.” Misha sopersi hiljaa antaen Deanin johdattaa hänet ulos. “Oletko sinä nukkunut yhtään? Olet aivan kalpea ja silmäsi ovat mustat ja sinähän vuodat verta!” Dean sanoi huolestuneena ja vasta silloin Misha huomasi veriset kätensä. Hänellä ei ollut muistikuvia siitä, mitä oli tapahtunut.

 

“Anteeksi.” Misha totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja sai Deanin pysähtymään yllättyneenä. “Mistä?” Tämä kysyi jatkaen kävelyä. “Sinulla olisi varmastikkin parempaakin tekemistä kuin minun saattaminen sairaalasiipeen tähän aikaan aamusta.”

“Enhän minä sinua voinut jättää tuossa kunnossa. Näytit siltä kuin olisit tullut hulluksi. Minun oli vain tarkoitus nähdä Seamus, mutta me kuitenkin näemme tunneilla niin ei sillä väliä.”

“Siltä minusta tuntuukin…” Misha mutisi ja jatkoi. “Seamus? Miksi te tähän aikaan?”

“Osaatko pitää salaisuuden?” Dean kysyi virnistäen ilkikurisesti odottamatta kuitenkaan vastausta. “Kerroin Seamukselle pari päivää sitten tunteistani häntä kohtaan.” Tämä sai Mishan pysähtymään yllättyneenä. “Oho, miten hän reagoi?” Dean hymyili pienesti. “Meni hiljaiseksi ja pyysi aikaa saada miettiä kaikkea tätä. Hänen oli tarkoitus kertoa mitä haluaa tänään.”

“Mutta sittenhän sinun on mentävä sinne! Kyllä minä selviän sairaalasiipeen itsekin.”

“Ääh… Annan hänen vuorostaan odottaa. Muutenkin pelkään mitä hän vastaisi.”

“Hän on typerä jollei tajua rakastavansa sinua. Te kuulutte yhteen.”

“Oletko todella sitä mieltä?” Dean kysyi mietteliäästi. “Miten sinä tajusit?” Misha kysyi ja Dean kohautti olkapäitään. “Kai se on aina ollut selvää minulle, aiemmin en vain ole osannut yhdistää asioita toisiinsa. Yhtenä päivänä lopulta tajusin. Hän on se oikea.” Misha puri huultaan miettien vastausta. “Mutta miten sinä tajusit tai siis miten sinä tiedät että hän on se oikea?” Dean käänsi katseensa Mishaan. “En ole varma. Yhtenä päivänä vain heräsin ja tiesin sen. Hän saa minut nauramaan, hän saa minut onnelliseksi. En pysty, enkä haluakaan, kuvitella elämää ilman häntä. Hänen hymynsä saa minut rakastumaan häneen päivä päivältä vain enemmän. Teen mitä vain, jotta hän on onnellinen, vaikka se tarkottaisikin että pysymme vain ystävinä. Kuolisin hänen vuokseen vuoden jokaisena päivänä. Hän on mielessäni ja hän on vienyt koko sydämeni,” hän sanoi mietteliäästi.

 

He kävelivät hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa, kunnes Dean avasi suunsa. “Tunnetko sinä niin Fredistä?” Misha painoi päänsä maahan miettien tarkkaan vastaustaan. “Rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.” Dean pudisti päätään. “Mutta onko hän se oikea?” Hän jatkoi itsepintaisesti. “Fred rakastaa minua enemmän kuin ansaitsenkaan. Hän rakastaa minua kaikista vioistani huolimatta. Hän on enkelini, hän tekee tästä maailmasta paremman paikan. Hän on minun toivoni, unelmani ja voimani. Hänen ansiosta jaksan pysyä vahvana.” Misha vastasi hetken mietittyään ja Dean nyökkäsi tyytyväisenä. “Olemme perillä, pärjääthän tästä eteenpäin?” Misha hymyili väsyneesti. “Kyllä minä pärjään. Mene! Hän odottaa sinua!” Dean epäröi hetken aikaa, mutta lähti kuitenkin puolijuoksua takaisin innoissaan. Misha katseli hetken aikaa hänen peräänsä, ennen kuin kääntyi kohti sairaalasiiven ovia.