kuoleman matka 100%

novelli

Kuoleman matka

Pimeällä kujalla kulkee yksinäinen tyttö, jos häntä sellaiseksi voi kutsua – yksinäiseksi. Tytön ympärillä on ihmisiä, ja paljon. On kirkas uudenvuodenyö, ja ihmiset eivät halua mennä nukkumaan ennen kuin kello lyö kaksitoista. He juhlistavat ja muistelevat kulunutta vuotta, suurin osa hymy huulillaan, aito hymy, joka tekee kenet tahansa kauniiksi. Kukaan ei ajattele tätä kulunutta elämää.

                      Tyttö kävelee eteenpäin kujalla, joka saattaa olla kaikista vilkkain. Hän tietää, ketä noiden nurkkien takana on ja ketä he vahtivat. Häntä. Me kaikki vahdimme häntä, sillä me kaikki tiedämme tämän vuoden olevan tytön viimeinen, mutta me kaikki haluamme hänen jatkavan elämäänsä. Hänen elämäänsä, joka kauan sitten oli iloinen. Tyttö tietää, että minäkin olen täällä varjossa. Hän odottaa, että teen sen, kun kirkon kello kumahtaa yhdennentoista kerran – jotta hän voisi nähdä vuoden vaihtuvan, hän sanoi.

                      Tytön silmät heijastavat kirkkaiden ilotulitteiden värit, ja tiedän, että hänellä on kyyneleet silmissään. Hänellä on enää kymmenen minuuttia aikaa nauttia elämisestä. Hän sanoi haluavansa kuolla yksin. Seuraan häntä kuitenkin varjosta, ja tiedän hänen tietävän että seuraan – se oli osa suunnitelmaa.

Mutta suunnitelma muuttuu, kun tyttö pysähtyy satamalaiturille istumaan ja huikkaa, "Tule tänne, Dean."

                                Hätkähdän joka kerta, kun kuulen hänen silkkisen äänensä olevan noin käheä. Ei ole oikein, että noin kaunis tyttö joutuisi kärsimään, miten hän on kärsinyt. Ilotulitteet paukkuvat, kun kävelen tytön luokse.

                                "Et seuraa suunnitelmaa," sanon istuen tytön viereen.

                                Tyttö hymähtää ja sanoo, "Suunnitelmat muuttuvat, ja minä kaipaan seuraa. Sinä nyt olet kaikista noista paras vaihtoehto."

                                Naurahdan ja tiedän hänen tarkoittavan muita kollegojaan, jotka tarkkailevat varjosta. Olenkin ainoa, josta hän edes jotenkin pitää. "No, kahdeksan minuuttia aikaa. Mitä haluat tehdä?" kysyn ja yritän vältellä sanaa "elämä" tai "elää".

                               Tytön pieni hymy katoaa ja muuttuu mietteliääksi ilmeeksi."Jotain, mitä en ole ikinä tehnyt," hän sanoo ja nousee, ojentaen kätensä minulle. Katson kättä hetken, mutta tartun siihen antaen hänen nostaa minut ylös seisomaan. "Tule, " hän hymyilee viekkaasti, "paetaan."

                        Sitten lähdemme juoksuun, yllättäen kollegamme ja kiihdyttäen vauhtia joka ohi menevä sekunti – joka sekunti ollen tytön elämästä aikaa pois. Maisemat vilahtavat pimeinä läiskinä ja kaupungin äänet ja valot häviävät taakse. Näin pimeässä kukaan ei meitä löydä. Siitä me olimme varmoja, jos ei mistään muusta.

                                "Suunnitelmat muuttuvat, ja lupaukset on tarkoitettu rikottaviksi," tyttö huokaisee kun pysähdymme harjun korkeimmalle kohdalle. Näköalatornista katsomme kaupunkia ja ilotulitteiden loistoa. "Mikään muu ei ole niin totta, kuin että elämä on lyhyt," hän lisää. Katson häneen – enää kolme minuuttia aikaa, koska juoksimme neljä minuuttia. Olimme molemmat kollegoistamme nopeimmat, ja pääsemme lyhyen ajan kuluessa pitkälle. "Katso taivasta, " hän huudahtaa, "Se on kirkas kuin hiottu timantti, selkeä kuin minun tulevaisuuteni." Hän kääntyy minuun ja hymähtää. "Minä kuolen kolmessa minuutissa, ja kahdessa sinun kuuluu tehdä se. Dean, pyydän sinulta siis viimeistä toivomustani."

                                Nyökkään. "Mitä vain."

                  Tytön silmiin tulvahtaa kyyneliä. "Kasvata Zanthe puolestani." Avaan suuni kieltäytyäkseni kunniasta, mutta hän keskeyttää. "Ole kiltti," hänen nyt hiljainen äänensä sanoo, ja huomaan nyökkääväni.

                        Samassa kellon kumeat lyönnit kulkeutuvat korviimme, ja tyttö sulkee silmänsä. Minä kumarrun hänen puoleensa, nopeasti otan hänen toisen kätensä omaani. "Zanthe on turvassa minun luonani. Vannon sen," sanon hänelle varmasti ja hän hymyilee.

                        "Enempää en elämältä toivokaan," hän huokaisee onnesta, ja minä pistän neulan hänen kaulaansa.

                        Minuutin päästä hän kuulee viimeiset sanat tästä maailmasta: "Hyvää uutta vuotta, Sandra Collins – tyttö joka ei pelännyt."

                        Hän kuolee hymy huulillaan.

Zanthe Collins oli Sandran tytär, joka kasvoi aivan äitinsä näköiseksi, ja joka muistutti minua joka päivä siitä rangaistuksesta, jonka jouduin kärsimään. Jouduin tappamaan naisen, jota rakastin. Jouduin olemaan se, joka kärsi elämästä enkä saanut olla siunattu Sandra, joka kärsi hiljaa ja kuoli.

Kasvatin tyttäreni periaatteilla, joilla Sandra eli.

Suunnitelmat muuttuvat. Jouduimme Sandran kanssa muuttamaan pakosuunnitelmia sen jälkeen, kun ymmärsimme että heiltä ei paeta muuten kuin kuolemalla.

Lupaukset ovat tarkoitettu rikottaviksi. Lupasin Sandralle toivoa ja rikoin sen, ja vasta viime vuosina olin saanut hänet taas luottamaan minuun edes vähän.

Elämä on lyhyt. Sandra kuoli yhdeksäntoistavuotiaana.

Ja kaikista tärkein oli Kun taivas on kirkas kuin timantti ja selvä kuin tulevaisuus, on kuolema lähellä.

******

Kirjailija:

Tää oli mun viimenen peruskoulun fiktiivinen kirjotelma. Mä sain siitä lopoujen lopuks 10-, joka on aika hyvä, mut tähän mä vaan korjasin ne muutamat kirjotusvirheet joista se miinus tuli. Plääh.

Oikeesti mä en oo oikeen tyde tähän, mut pakko sen on kelvata. Mä vaan halusin julkasta tän sen takii, että tää on mun viimenen peruskoulun fiktiivinen plaa plaa plaa.

Viimisen peruskouluvuoden kunniaks.

Salome