Half-Brothers band - Why Don't We

36. Aka Viimeinen Osa

Muutama varoituksen sana tähän alkuun: Kuten otsikosta näkee tää on tän kirjan vika osa ja tää alkaa vähän erilailla ku muut osat. Huomioikaa myös se että edellisten osien tapahtumat sijoittui vuodelle 2018. Toivottavasti nautitte!

——————————————————————

Idan päiväkirja

Pvm: 6.4.2021
Moi!
Musta tuntuu oudon tyhjältä just nyt. Ylioppilaskirjotukset oli viime viikolla ja musta tuntuu, että siellä meni ihan hyvin. Toisaalta välillä musta tuntuu, että mä en ole oppinut näiden kolmen vuoden aikana lukiossa yhtään mitään. Elämässä kyllä olen. Ensi kesänä mä muutan luultavasti pysyvästi Yhdysvaltoihin. Se on ollut varmaan ainoo ajatus mun päässä viimesien päivien aikana. Mä en kyllä malta odottaa toukokuuta. Ei pelkästään ylioppilaskirjotusten tulosten takia, vaan myös siksi, että pojat ja äiti tulee järjestämään mun ylioppilasjuhlia. Mä kaipaan Zachia niin paljon. Mä näin sen viimeks syyskuussa, kun pojat tuli Suomeen. Ne on pitäny lupauksensa ja tullu jokaisella kiertueellaan tänne. Paitsi tietty 8 letters kiertueella ne ei tullut, koska pojat ei enää pystynyt vaikuttaa niihin keikkoihin. Mä kyllä kävin kattomassa niitä Ruotsissa ja hienostihhan ne veti. Nyt kuitenkin nähän päivään. Mä en tiedä mitä mun enää pitäis tehä täällä, kun en mä enää mihinkään kokeisiinkaan lue. Ellen ei asu enää Helsingissä. Se oli ensin välivuodella ja meni sitten Joensuuhun amikseen. Se opiskelee siellä jotain sisustamista tai vastaavaa, en mä tiedä. Mä kirjotin ylioppilaskirjotuksissa 7 ainetta joita mä en nyt tässä ala luettelemaan...
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Oikea elämä
20.5.2021
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Idan nk

Tuijotin edessä seisovani pojan takaraivoa, kun lukiomme rehtori kutsui taas uuden oppilaan hakemaan ylioppilaslakkinsa ja todistuksensa. Käänsin katseeni suurimmaksi osaksi vanhemmista koostuvaan yleisöön ja koitin haravoida sitä vielä kerran silmilläni vain pettyäkseni. Äidin ja poikien lento oli myöhästynyt juuri viimeisellä hetkellä, eivätkä he olleet päässeet koulun päättymis tilaisuuteeni. He tulisivat muutaman päivän kuluttua toisen firman lennolla Suomeen järjestämään ylioppilasjuhliani.
-Niko Nevavuori, rehtorimme kuulutti keskeltä näyttämöä ja poika edessäni käveli tämän luokse. Havahduin ajatuksistani ja ujutin hermostuneesti yhden vaaleanruskean hiussuortuvan korvani taakse. Astelin koulumme apurehtorin luokse, joka antoi minulle käteen valkomustan ylioppilaslakin ja sitten...
-Ida Niemi, Birgitta Suominen kutsui minut lavan eteen, jonne kävelin nopeasti valkoisten Adidaksen all starssieni kopistessa lattiaa vasten. En koskaan ollut pitänyt juhlakengistä. Rehtori ojensi minulle tummansinisen kansion, johon oli maalattu koulumme logo, ja kätteli minua. Tämän jälkeen kävelin jo rauhallisemmin riviin, jossa muut jo todistuksensa saaneet seisoivat.

Rehtorin vihdoin luettua viimeisenkin oppilaan nimen ja laulettuamme Suomen kansallislaulun olimme vihdoin vapaita ja onnistuin jopa pujottelemaan tieni ulos juhlasalista ohi vanhempien, isovanhempien ja sisarusten, jotka tulvivat lavalle onnittelamaan sisaruksiaan, lapsiaan tai lapsenlapsiaan. Vihdoin koulun aulassa hengähdin hieman ja katsoin ympärilleni. Sitten kävelin pienelle lokerolleni ja kaivoin sieltä harmaansinisen reppuni (, jonka merkin ja mallin te kaikki luultavasti jo tiedätte) ja tungin sinne todistukseni ja ylioppilaslakkini. Kumpaakin olisi vaikea pitää esillä pyörällä ajaessa. Nopeasti heilautin reppuni selkääni ja lukitsin tyhjän lokeron vielä viimeisen kerran, ennen kuin vein avaimen vahtimestarille ja astelin kouluni ovista ulos. Kävellessäni asfalttipihalla vilkaisin vielä taakseni aulaan, johon ihmiset alkoivat hiljalleen siirtyä juhlasalista. Katselin heitä hetken toivoen, että oma perheenikin olisi täällä. Ja sitten käännyin takaisin menosuuntaani päin.Koulun pyörätelineillä seisoivat Daniel, joka hymyili minulle niin, että pieni rako tämän etuhampaiden välissä näkyi, Anna, joka seisoi isoveljensä edessä käsissään punainen ruusu, Jack ja Gabbie, jotka pitelivät kolmevuotiasta Lavederia käsistä, Corbyn, joka kannatteli käsissään suurta mustaa kameraa, Christina, joka piteli myöskin kameraa, joka tosin oli pienempi ja ilmeisesti kuvasi koko ajan, Jonah, joka siemaili valkoisesta R-kioskin kertakäyttömukista kahvia, Tate, joka katseli kiinnostuneesti ympärilleen, sekä äitini ja isäni, jotka pitelivät toisiaan iloisesti hymyillen kädestä. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä paikalla oli Zach, joka piteli käsiään auki ja viittasi katseellaan minua tulemaan luokseen. En ajatellut sekuntiakaan, ennen kuin juoksin poikaystäväni syliin. Käteni kietoutuivat helposti pojan kaulan ympärille ja tämän käden lantioni ympärille ja pian ympäriltämme kuului pientä naurahduksia tai taputuksia. Sitten tunsin monet kädet ympärilläni ja oletin kaikkien tulleen ryhmähaliin ympärillemme. Halaus kesti kauan ja siitä irtauduttuamme kysyin:
-Miten te olette täällä? Tai siis teijän lennonhan piti olla myöhässä.
-Me haluttiin yllättää sut, äitini totesi ja alkoi kävelemään autotielle päin.
-Kiitti, mutta minne sä meet? Mulla on pyörä, huomautin ja Jonah naurahti.
-Me mennään meidän yhteiseen vuokra-asuntoon. Ja sun pyörä? Se on jo autossa, me hoidettiin se, isäni sanoi ja osoitti kahteen valtavaan henkilöautoon.

-No? Tuliko hyvä todistus? Corbyn kysyi ja kääntyi katsomaan minua ja Zachia keskipenkiltä.
-En mä ole vielä kattonut, vastasin ja aloin kaivamaan reppuani.
-Äikkä L, Enkku L.., aloitin.
-Oho, parempi kun mitä mä oon koskaan saanut, Zach keskeytti minut ja sai Corbynin ja minut nauramaan.
-Pitkä matikka E, jatkoin, mutta tällä kertaa Corbyn keskeyyti minut:
-Vaan E? Mä olisin saanut L:än.
-Meni keskimäärin ihan hyvin, sanoin ja olin, kuin en olisi kuullutkaan Corbynin kommenttia. Huokaisin ja nojauduin Zachin olkapäätä vasten, kun tämä alkoi puhua jostakin uudesta biisistä Harry Stylesin kanssa Corbynille. Half Brothers band-Puoliveljen bändi. Se teki elämästänui niin paljon paremman.