Pää täynnä viskiä ja kliseitä

Luku 3 - Nasu on jurrinen possu

A/N: terrrrve, en oikeesti keksi tähän mitään fiksua höpötettävää, paitsi että kiitos satamiljoonaatuhatta kertaa <333

*

Luku 3 – Nasu on jurrinen possu

"Ihan törkeen kovia ootte!"

Jaro laski kätensä mun ja Nasun olkapäille ilmaantuessaan meidän väliin täydelle baaritiskille. Janna seisahtui Nasun toiselle puolelle ja komppasi veljeään hymyssä suin. Muakin hymyilytti, kun mä siemaisin täyttä oluttuoppiani.

Me oltiin löhötty bäkkärillä jonkin aikaa ja vaihdettu paidat puhtaisiin, käyty viemässä kamoja autolle, ennen kuin viimein suunnattu baarin puolelle. Jengi oli tullut ihan pähkinöinä höpöttämään kaikenlaista, joten ei ainakaan tarvinnut valittaa seuranpuutetta.

En mä voinut valehdella, etteikö sellainen huomio olisi tuntunut saakelin hyvältä. Mä tiesin, että Nasustakin tuntui, ja Kissestä, ja jopa Peurasta, vaikka se olikin enemmän sellainen, joka ei nauttinut huomiosta.

"Totta kai ollaan", Nasu virkkoi virnistäen ja pyyhkäisi sotkuista punaista tukkaansa.

"Teillähän oli oikeesti tosi iso yleisö", Janna sanoi ja kurottautui ottamaan Adessalta lonkerotuopin vastaan.

"Mitä? Luulitko sä, ettei tänne tulis ketään?" mä kysyin Nasun yli ja vaalea nainen naurahti.

"No en! Mutta ehkä mä silti vähän yllätyin", se myönsi ja mä katselin sitä huvittuneena. En ehtinyt jatkaa aiheesta sen pidemmälle, kun Inka ilmestyi jostain ihmisten seasta mun toiselle puolelleni.

"Inkku!" mä hihkaisin ja kaappasin mimmin suureen karhunhalaukseen saman tien, niin, että osa sen tuopissa olevasta juomasta läikähti mun paljaalle kädelleni. "Mistä sä tänne ilmestyit?"

"Ihan kuule kotoa tulin", se selvensi huvittuneena ja rutisti mua takaisin. Inka tuoksui tutulla tavalla suloiselta, vähän niin kuin appelsiinilta.

"Mun piti kyllä pitää tänään rauhallinen koti-ilta, ku Nuuttikin on isällään, mutta sit Rita houkutteli parille", se lisäsi, kun mä viimein laskin kädet sen ympäriltä.

Mä moikkasin hyväntuulisesti Inkan pikkusiskon Ritan, joka seisoskeli lilatukan toisella puolella, ja siemaisin sitten tuopistani. Inka kehui meidän keikkaa vihreät silmät välkehtien ja mä katselin sitä hymyillen. Sillä oli kultaista huulipunaa ja saman sävyistä luomiväriä, se näytti ihan vitun söpöltä prinsessalta.

Mä olin kelannut silloin, kun me oltiin Inkan kanssa alettu tapailla, että se olisi sellainen ihminen, jonka kanssa kaikki tulisi kestämään. Ehkä mä olin ollut sillä tavalla naiivi, ehkä mä olin tällaisissa asioissa edelleen, vaikka tunsin itseni. Vaikka mä tiesin, etten mä osannut rakentaa pitkää suhdetta kenenkään kanssa, kun kaikista tuli mulle lopulta kavereita. Ja musta tuli kaikille aina vaan kavereita.

Joskus mä mietin, että oliko mussa jokin vialla, kun mun tunteet eivät pysyneet. Joskus mä kelasin, että ehkä mun oli vaan tarkoitus olla yksin aina. Ehkä mun oli vaan tarkoitus olla aina se, joka jeesasi muita niiden parisuhteissa, se, joka aina kuunteli, aina oli tukena, se, joka hymyillen katseli muiden vaaleanpunaista onnea. Mä olin ihan tottunut.

Se tuntui kuitenkin ajatuksena surulliselta, sellainen ajatus siitä, ettei koskaan löytäisi ketään.

Mua pelotti edes alkaa enää mihinkään vakavaan kenenkään kanssa, pelotti alkaa rakentaa mitään pinnallista ihastumista syvempää.

Vaikka kyllä mä tajusin, että kai sitä oli ihan tyhmää pelätä, kun mä olin kuitenkin vasta kaksikymppinen.

Mä olin ollut ihan tajuttoman ihastunut Inkaan silloin aikoinaan ja meillä oli ollut ihan superkivaa yhdessä, mutta sitten kaikki oli senkin kanssa vaan kuivunut kasaan. Se tosi voimakkaana noussut ihastumisentunne oli vaan hiipunut ja lopulta me oltiin tajuttu, että me toimittiin niin paljon paremmin ystävinä. Me oltiin tajuttu, että ehkä me ei oltukaan oltu ihastuneita vaan enemmänkin vaan tosi onnellisia, kun oltiin löydetty toisemme sillä tavalla – me oltiin niin samanlaisia, meillä oli joku helvetin vahva yhteys tai jotain muuta tosi hiton mystistä.