"Tänään mä kyllä voitan", hän sanoo sammaltaen lätkäistessään aiemman lottokuponkinsa kaupan tiskille. "Vai mitä? Enkö voitaki?"
Myyjältä hän saa vastaukseksi vain kiusaantunutta muminaa. Myyjä ei oikeasti usko, että hän voittaa. Toivo siitä on kuitenkin ainoa pilke, joka enää välähtää hänen lasittuneissa, harmaissa silmissään, joita ympäröivät syvät uurteet ja turvonneet silmäluomet. Hän ei ole humalassa, mutta hänen alkoholiin tottunut mielensä ei ole enää yhtä vikkelä kuin ennen. Se on kuin kevyenä tyrskyävä meri, joka ennen pauhasi sellaisella voimalla, joka voisi kumota laivankin, mutta nyt kiikuttaa vain venettä. Sen keskellä on pieni ääni, joka vaatii paluuta entiseen ja uskoo, ettei kaikki toivo ole mennyt. Mies survoo lottokupongin taskuunsa.
Hänen nimensä riippuu siitä, keneltä sitä kysyy. Nimekseen hän sai kasteessa Pietari Tapio ja sitä hänen äitinsä käytti kokonaisuudessaan silloin, kun ei kutsunut häntä "kullaksi" tai "pojaksi". Hänellä oli rakastava äiti, jolta sai pitkiä haleja ja joka lempeästi suukotti otsaan ennen koulumatkalle passittamista. Hänellä oli myös veli, joka kutsui häntä Pietariksi. Veljen nimi oli Johannes ja hän oli heistä vanhempi ja viisaampi. Johannes katsoi tunnollisena veljensä perään silloinkin, kun järjesti heitä molempia kaikenlaisiin vaikeuksiin.
Hänellä oli myös isä, joka kutsui häntä nimellä "rotta" ja Johannesta nimellä "äpärä". Isä ei useinkaan ollut kotona ja hän saattoikin olla viikkoja kerrallaan pois. Aina kun hän tuli takaisin, valo äidin kirkkaan sinisissä silmissä himmeni ja hänen rohkaiseva hymynsä muuttui elottomaksi. Isä haisi aina viinalta ja hänen alkoholin punertamat kasvonsa olivat aina verillä baaritappelujen jäljiltä. Kun isä kuoli kaaduttuaan humalassa katukiveystä vasten, äiti nauroi onnesta. Ja sitten kauhusta.
Isän kuoltua rahaa ei enää ollut ja äiti ei enää hymyillyt. Halit muuttuivat levottomiksi ja suukot pikaisiksi, kunnes tuli päivä, jolloin pojat löysivät äitinsä makaamassa humalassa olohuoneen lattialla.
Pian sen jälkeen sosiaalityöntekijä vei molemmat huostaan. Johannes päätyi kotoisaan perhekotiin kaupungin laidalla, jossa oli hevosia ja paljon kotitöitä, joilla sai mielen pois kalvavasta maailmanpelosta. Pietari Tapio päätyi täpötäyteen lastenkotiin, jossa mieli ehti useinkin vaeltaa synkempääkin synkempiin paikkoihin; siellä häntä kutsuttiin sukunimellä Virtanen. Se paikka oli kuin se yksi lipaston laatikko, johon laitetaan kaikki se tavara, mitä ei koskaan käytetä, mutta jota ei voi heittää pois. Silloin tällöin siellä vieraili jonkun väkivaltainen narkkarivanhempi, muttei koskaan Pietari Tapion äiti; menetettyään poikansa hän vajosi syvälle rappioon ja katosi vuosiksi.
Viimeisenä vuotenaan lastenkodissa Pietari Tapio tapasi Elviiran. Elviira kutsui häntä nimellä "Tapsu". Elviira oli kaunein tyttö, jonka Pietari Tapio oli eläissään nähnyt; hänellä oli pitkät maantienväriset kiharat ja silmät sinisemmät kuin jäämeri. Pisamat koristivat pyöreitä poskia kun tähtitaivas iholla, josta ei saanut katsetta irti.
He karkasivat lastenkodista yhdessä ja piilottelivat Elviiran isovanhempien mökillä käyden vuorotellen kaupoissa varastamassa ruokaa. He möivät kaiken arvokkaan, mitä mökiltä löysivät ja selvisivät täysi-ikäisyyteen asti. Heti tilaisuuden saatuaan he menivät Adidaksen verkkarit jalassa maistraatissa naimisiin ja pian sen jälkeen maailmaan saapui suloinen pieni tyttö, joka puhumaan opittuaan kutsui Pietari Tapiota nimellä "isi". Pian tytön syntymän jälkeen Pietari Tapion äiti kuoli viinakramppiin, joten juuri syntynyt tyttö sai hänen mukaansa nimekseen Meiju.
Elviira oli Pietari Tapion elämän rakkaus ja paras asia, jota hänelle oli koskaan tapahtunut. Hän ei kuitenkaan koskaan kertonut sitä. Hän saapui kotiin aina kauhukuvat mielessään, odottaen Elviiran makaavan lattialla pullo kädessään. Elviirakin lähtisi vielä, hän ajatteli. Mikään ei ole pysyvää. Hän ei uskaltanut antaa itsestään kaikkea, hän pelkäsi rikkoutumista. Hän ei halunnut päästää edes vaimoaan niin lähelle, että häntä voisi satuttaa, jos kaikki kuitenkin menee pieleen.
Kun Meiju oli 5, Pietari Tapio vihdoin löysikin Elviiran kotinsa lattialta, muttei humalassa vaan toinen mies päällään. Elviira oli saanut uuden oljenkorren, johon hän heittäytyi kaikella voimalla roikkumaan estääkseen itseään vajoamasta Pietari Tapion mukana pimeyteen. Anelusta, suostuttelusta ja pitkistä itkuisista keskusteluista huolimatta Elviira lähti ja vei Meijun mukanaan. Elviira sai helposti yksinhuoltajuuden ja kielsi Meijua näkemästä isäänsä, sillä ei kestänyt itse kohdata aiheuttamaansa vahinkoa toisessa ihmisessä.
Pietari Tapion mieleen palautui se tuttu maailmanpelko, jota hän koki lastenkodissa. Se tunne, ettei mikään pysy paikallaan, kehenkään ei voi luottaa ja kaiken hyvän alta tulee esiin pimeä puoli kuin raaputusarvan teksti "ei voittoa". Hän tarttui ainoaan pakokeinoon, jonka oli nähnyt; sinietikettiseen lasipulloon, jonka pohjan läpi katsottuna maailma oli kitkerä, muttei kauhistuttava. Se oli kuin nappi, josta hetkeksi voi säätää pois sen ikuisen levottomuuden ja turvattomuuden; ja lopulta hän halusi sen pois päältä aina.
Puistossa istuvista oluenkatkuisista miehistä tuli nopeasti hänen ystäviään ja hän sulautui niiden melankoliseen, sammaltavaan naurunremakkaansa, jonka kaikki kiersivät kaduilla kaukaa. Kaikilla heistä oli oma tarinansa, toinen toistaan synkempi. Se heitä yhdisti; heillä kaikilla oli valtava viha maailmaa kohtaan. Jos Jumala oli olemassa, se oli heidän arkkivihollisensa. Ainoa asia, mikä heitä ajoi eteenpäin oli se katkeransuloinen keveys, jonka alkoholi toi virratessaan heidän suonissaan.
Katseltuaan vuosia maailmaa pullonpohjan läpi Pietari Tapion keho alkoi antaa periksi ja hän sai sydänkohtauksen. Hän ei pelännyt kuolemaa, ei vaatinut pelastusta. Oli suorastaan julman ivallista, että hän selvisi hengissä ja palasi puistoon muiden epätoivoisten seuraan saaden uudeksi nimekseen "sydäri".
Hieman sen jälkeen hän kuuli Johanneksen kuolleen keuhkoveritulppaan ja Meijun päässeen lukioon. Elviiraa hän ajatteli useasti ennen tyhjille juna-asemille sammumistaan.
Jos hän voisi yhden asian muuttaa, hän kertoisi Elviiralle tämän olevan maailman kaunein enkeli. Hän kertoisi rakastavansa vielä kun oli tilaisuus. Hän halaisi Meijua kovempaa ja sanoisi, että on nyt ja aina ylpeä kaikista hänen saavutuksistaan. Ennen kaikkea hän tahtoisi vielä kerran äidin suukottavan häntä otsalle, kutsuvan nimellä Pietari Tapio.
Sinä aamuna hän näki tyttärensä kadulla. Tytär hymyili varovasti hänelle. Meijulla oli isoäitinsä silmät, jotka hohtivat samaa lämpöä ja joissa näkyi tuttu pilke. Pietari Tapio käveli läheiseen markettiin, lätkäisi kuponkinsa tiskille ja sanoi: "Tänään mä kyllä voitan."
Hän todella uskoi siihen.
