Everfair-sarja, osa 1: TAKAISIN SATULAAN

Luku 1: Toisenlainen todellisuus

Palmujen luomat varjot rantahiekassa. Yhteen kietoutuva Tyynen valtameren ja State Route 1 ­­-valtatien humina. Lokkien kirkuna, meriveden tuoksu ja iltapäivät Santa Monica Pier -laiturilla. Vaaleanpunaiset hattarapilvet syvänsinisellä taivaalla. Myöhäisillan kaoottiset karkkiostokset lähimmässä 7-Elevenissä. Jäiden lisääminen kaikkiin mahdollisiin juomiin, mutta etenkin kahviin ja teehen. Koulumatkalla vastaan kävelevät julkkikset. Auringonlaskun katsominen Hollywood-kyltin juurelta. Revityt farkkushortsit, hellehattu, kädet täynnä ystävyysrannekkeita. Äänien ja väriloiston riemujuhlaa. Rakkaus. Koti, koti, koti...

Matkalaukkujen pakkaaminen. Surffilaudan laskeminen varaston hyllylle. Itkuiset hyvästit– ei, ei hyvästit, vain hei sitten, hyvää matkaa, nähdään pian. LAX. Lentoonlähtö. Entisen kodin jääminen yhä kauemmas, katoaminen siihen horisonttiin, jota aiemmin ihailin mutta jonne en ikinä halunnut mennä, tuhansien mailien taa...

Kuvat välkähtelivät mielessäni kuin rikkinäisessä kaitafilmikamerassa. Halusin aloittaa niiden katsomisen aivan alusta, nähdä koko elokuvan, mutta Los Angelesin lämpö näytti minulle jo lopputekstejään ja oli valmis viimeiseen kumarrukseen. Vihmovan sateen turruttava kylmyys alkoi asettua ympärilleni, se ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan synkkää tarinaansa... Pyyhkäisin märät hiukset pois kasvoiltani ja avasin silmäni.

Uusi koti oli tyhjä ja kylmä. Kun olin kysynyt äidiltä, miksi meidän piti muuttaa pois vanhasta kodistamme, oli hänen vastauksensa ollut lapsellinen, mutta lohduttava. "Tämä talo on jo niin täynnä onnellisia muistoja, ettei niiden kanssa mahdu enää asumaan täällä", oli hän vastannut. Samaa ei voinut sanoa tästä paikasta, ajattelin seisoessani valkoiseksi rapatun talon edessä. Vaatimaton maalaistalo sopi kauniisti syksyisen Englannin värittömään maisemaan, mutta kodikkaalta se ei näyttänyt. Piha ei rönsyillyt kukkapuskista, autotallista ei kuulunut sähkökitaran vingutusta, herkullisen päivällisen tuoksu ei karannut oven raosta eikä ränneissä ollut kiinnijuuttuneita baseballpalloja. Tämä talo oli nähnyt tuskin päivääkään onnellista elämää.

Kuulin äidin kiroavan autotallissa uusia sängynpatjoja syvimpään helvettiin. Pian hän huutaisi minua avuksi kantamaan patjoja sisälle makuuhuoneisiin. Juuri nyt minua ei kuitenkaan huvittanut olla hänelle mieliksi, joten avasin etuoven ja astuin sisälle taloon. Alakerta oli avara ja kaikki oli maalattu valkoiseksi: seinät, ovenkarmit ja jopa lattialistat – toisin kuin vanhassa kodissamme, joka oli muistuttanut lähinnä räjähtänyttä sateenkaarta. Huonekaluja ei ollut. Karun paljaat seinät huusivat perhevalokuvien puutteesta ja olohuoneen nurkasta puuttui kaiken kärsinyt ikivanha nojatuoli. Purin huultani yrittäen pidätellä säälittävää itkukohtausta. Vihaisena käänsin selkäni olohuoneelle ja marssin narisevia portaita pitkin yläkertaan, jossa oli kaksi makuuhuonetta. Pienempi oli minun – äiti oli tarjonnut minulle isompaa huonetta omaksi, mutta se olisi ollut köyhä lohdutuspalkinto. En tietenkään ollut sanonut hänelle niin, vaan olin perustellut asian opiskeluillani: kohta lähtisin sisäoppilaitokseen ja olisin vuodessa vain pari kuukautta kotona, joten minun ei siis ollut mitään järkeä ottaa isompaa huonetta.

"Ginny! Tule auttamaan patjojen kanssa!" äidin huuto kantautui alakerrasta. En ollut kuulevinani, vaan astuin uuteen huoneeseeni ja katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin peiliovinen vaatekaappi, seinät olivat yksinkertaisen harmaansiniset ja tummassa lankkulattiassa oli pari naarmua siirrettyjen tavaroiden jäljiltä. Suunnittelin hiljaa mielessäni laittavani kirkkaansinisen maton naarmujen päälle. Ikkuna oli suuri ja sen näkymä avautui autiolle takapihalle. Toisessa nurkassa oli raollaan valkoinen ovi, jonka takaa pilkotti kylpyammeen kulma. Materialismionnellisuus kevensi hetkellisesti mielialaani, sillä minulla ei ikinä ennen ollut ollut omaa kylpyhuonetta.

"Georgiana! Tämän päivän aikana, kiitos!"

Huokaisin ja nieleskelin palaa kurkussani. Olin jo lentokoneessa päättänyt itkeä vasta illalla mennessäni nukkumaan, ja aioin vakaasti pysyä siinä päätöksessä. Pudotin laukkuni lattialle ja ripustin toisessa kädessä pitelemäni pienen taulun seinässä törröttävään yksinäiseen naulaan. "Tulossa!" huusin takaisin äidille.