Sielujen turvapaikka

29

Maanantaina koulun kuivat pinaattilätyt saivat lentää roskiin, kun näin Tuikun kävelemässä pitkin koulun käytävää. Jätin ruokalan ja olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin istunut tällä kertaa yksin, eikä mun tarvinnut selittää hätäistä poistumistani kenellekään. Tytöllä oli ollut huppu vedettynä päähän, mutta kävelytyylistä en voinut erehtyä. Mun oma Tuikkuni.

Pujottelin ihmisten ohi kapeaa käytävää pitkin ja hoin anteeksipyyntöjä kaikille, joita vahingossa matkallani tönäisin. Tyttö pysähtyi kaappirivistön kohdalle ja rupesi säätämään yhden kanssa. Pari metriä ja sitten seisoinkin kaapin vieressä.

Tuikku ei ensin huomannut mua. Hän oli niin syvästi keskittynyt kaivamaan lokeroaan ja tasapainottelemaan kirjojensa kanssa.

"Hei", sanoin, mutta omiin korviini se kuulosti vain pieneltä piipitykseltä. Tuikku kääntyi äkkiä katsomaan mua ja tavarat hänen käsistään lipesivät lattialle. Me molemmat kyykistyttiin keräämään niitä. Oltiin ihan kuin jostain kliseisestä, romanttisesta elokuvasta. Kädet hipaisivat toisiaan vahingossa ja se sai aikaan säpsähdyksiä ja kylmiä väreitä.

"Hei", Tuikku sanoi, kun me suoristuttiin seisomaan. Hänen katseensa harhaili vähän sinne tänne, mutta mä katsoin suoraan häntä. Luoja, olisin halunnut halata häntä siinä kaikkien keskellä, kun oli ollut niin kova ikävä. Ei siitä kukaan olisi ollut moksiskaan, mutta musta tuntui, että Tuikku oli jotenkin herkillä.

"Voidaanko me jutella?" kysyin. Tuikku pääsi vihdoin liikkeelle ja se sulki kaapin oven kiinni meidän välistä.

"Mulla on nyt vähän kiire. Oon niin jäljessä kaikissa aineissa, että en viittis olla myöhässä mistään", hän sanoi. Se ei kuulostanut yhtään Tuulikilta, jonka mä tunsin. Missä vaiheessa hän oli alkanut välittää koulusta tuolla tavalla? Ei se ollut Tuikun tapaista. Tämä oli pelkkää välttelyä ja mua vihastutti.

"Käykö koulun jälkeen?" ehdotin. Tuikku katseli kattoon ja sitten viimein muhun. Hän huokasi ja olkapäät lysähtivät alas.

"Joo, käy. Odota mua jossain. Mulla on matikkaa viimeisenä", hän sanoi ja hymähti. Seistiin siinä ja hänen katseensa harhaili taas kaikkialla. Mutisin jotain myöntyvästi.

"Katos vaan. Sä käytät sitä", hän totesi huomattuaan korun mun kaulassa. Refleksinomaisesti nostin kättäni ja kosketin medaljonkia sormillani. Siitä oli tullut mun arvokkain aarre.

"Sä sanoit, että se sopis mulle ja olit ihan oikeassa", sanoin. Tuikku hymyili pienesti.

Käytävä oli huomattavasti tyhjempi kuin hetki sitten ja me tajuttiin, että meidän pitäisi lähteä tunneillemme ennen kuin oltaisiin molemmat myöhässä. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä, mun olisi tehnyt mieli huutaa, mutta olin nätisti hiljaa, koska niinhän mä aina tein. Esitin suurimman osan ajasta, että kaikki oli okei niin miksi mä en pystyisi esittämään vielä paria tuntia lisää. Tuijottelin Tuikun perään niin kauan kunnes hän oli kadonnut kulman taakse ja sitten laahustin omalle tunnilleni, enkä edes myöhästynyt.

Kun mun viimeinen tuntini loppui, pakkasin laukkuni luokassa mahdollisimman hitaasti kuluttaakseni aikaa ja menin sitten ala-aulaan odottamaan Tuikkua. Todella toivoin, että hän ei tekisi ohareita. Mua jännitti ihan hirveästi, mutta olin päättänyt, että tämä mun oli pakko tehdä. Mun oli pakko saada kuulla, mitä Tuikun mielessä liikkui ja, mikä häntä vaivasi.

Seisoskelin hermostuneena seinän vieressä ja räpelsin puhelintani, kun en muutakaan keksinyt. Jätkäporukka junnuja rymysi sohvaryhmän luona ja he pitivät kamalaa ääntä. Ilmeisesti jossain oli viikonloppuna ollut jotkut bileet ja siellä oli ollut aika tapahtumarikasta. Itse olin itkenyt kotona peiton alla.