Auringonlasku

Värejä. Punaista, keltaista, sinistä.. Suorastaan sateenkaari. Kirkkaita ja tummia sävyjä, haaleita ja vahvoja. Värejä oli kaikkialla. Punaisen ja keltaisen eri sävyjen kirjava taivas auringonlaskussa. Viimeiset valonsäteet toivat puihin kauniin kullan sävyn. Ne lipuivat järven vettä pitkin ja kimalsivat lähes silmiä häikäisevästi. Vesi näytti oranssin sinertävältä ja rannan hiekan kellertävä sävy korostui voimakkaasti. Eri sävyjä oli lukemattomia, jokainen omalla tavallaan niin kiehtova ja kaunis. Ne ovat kuitenkin niin itsestäänselvyys, ettei niitä osaa arvostaa tavallisessa arkielämässä.

Liam Wilson olisi ollut valmis antamaan kaikkensa, jotta vain kykenisi näkemään auringonlaskun todellisessa elämässä, eikä vain unissaan. Tämä oli hänen kuvitelmansa, miltä se voisi näyttää muiden kertoman perusteella. Kaunis se varmasti olisi.

Näihin ajatuksiin Liam heräsi aamuvarhain. Hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt muuta kuin vain mustaa ja haaliskot valkoiset ääriviivat esineistä. Näin asia oli aina ollut, hän ei ole koskaan nähnyt muuta kuin mustaa ja valkoista. Värit eivät koskaan ole piristäneet hänen arkeaan. Hän on aina elänyt harmaudessa ilman värien valonsädettä.
Muut pitivät häntä sokeana, mutta kyllä hän näkee asioiden ääriviivat, ja sen taidon ansiosta pystyy elämään kohtalaisen itsenäisesti. Olihan hän jo 29-vuotias mies, joka todellakin kaipaa omaa tilaa. Huomenna hän täyttää jo 30.

Liam nousi ylös sängyn reunalle. Huoneen ilma oli viileää ja raikasta, näemmä ikkuna oli jäänyt auki illalla. Ruuhkaisten katujen meteli kuului sisälle huoneistoon häiritsevästi. Liam kävi sulkemassa ikkunan ja käveli sitten keittiösarakkaalle keittämään kahvia. Hiljaisuus yleensä ei haitannut häntä, mutta nyt se tuntui tavallista yksinäisemmältä. Ehkä hänen pitäisi soittaa myöhemmin vanhemmilleen ja kysyä kuulumisia. Viime soittokerrasta olikin aikaa jo muutama viikko.

Liam otti kupposen keittämäänsä kahvia ja istui alas sohvalle. Hän laittoi television päälle ja kuunteli uutisia. Ei hän kyennyt näkemään mitä siellä näytettiin, hän näki vain television ääriviivat, mutta sen ääni toi kuitenkin jotain kotoisampaa tunnelmaa. Muutoin hänen kotonaan oli hyvin tyhjää. Ei hänellä ollut varaa mihinkään hienoihin huonekaluihin tai muuhun viihteeseen, mutta ei hän edes sellaista tarvinnut. Mitä iloa hänelle on vähäpätöisistä asioista, joiden värejä hän ei edes kykene näkemään? Näiden turhautuneiden ajatusten pyöriessä mielessään, Liam otti siemauksen kahvistaan.
Se maistui kitkerältä.

Aamutoimien jälkeen Liam pesi kasvojaan kylpyhuoneessa, ennen kuin lähtisi kavereidensa kanssa puolen päivän maissa läheiseen pikaruokapaikkaan syömään. Viileä vesi tuntui puistattavan kylmältä kasvoja vasten. Hän kuivasi kasvojaan pyyhkeeseen ja ohimennen sattui vilkaisemaan peiliin, mutta ei erottanut kasvojaan. Hänen kasvonsa, kuten kaikkien muidenkin, olivat vain epämääräistä suttua. Kuin kaikki olisivat kasvottomia.
Liam tiesi ulkonäöstään vain sen verran mitä on kuullut, eli ei kovinkaan paljoa. Aina hänen äitinsä on kutsunut häntä komeaksi pojaksi, mutta muut eivät kommentoineet mitään. Jos hän kysyi asiasta, toinen osapuoli vain vastaa jotain ympäripyöreää ja vaihtaa puheenaihetta. Ei Liam ole sitten tahtonut painostaa heitä vastaamaan, mutta kyllä sellainen reaktio saa olon hieman epävarmaksi. Onko hän vastenmielisen näköinen? Onko hänellä jotain outoa kasvoissaan? Niihin kysymyksiin hän ei välttämättä saa vastauksia.

-

"..ja niin voitin sen viimeisen bossin Demon Killerissä", Matt lopetti kertomuksensa viime illan pelituokiostaan ja otti hörpyn kokiksestaan.
"Oon yrittäny voittaa sen jo kolme helvetin iltaa yhteen putkeen", Jay huokaisi raskaasti nojaten käteensä, "Se bossi on kuin Saatana itse-"

"Turpa kii tosta aiheesta. Tiiät ettei porukka tykkää", Matt sihahti keskeyttäen tämän ja vilkuili ympärilleen, huomaten oitis että äskeinen aiheutti kuiskuttelua ja tuijotusta heidän suuntaansa.
"No sori", Jay tuhahti, mutta tunsi olonsa tosiaan hieman vaivaantuneeksi muiden katseiden alla.