Pää täynnä viskiä ja kliseitä

Luku 6 - Wonderwall

A/N: heippa! tässäpäs uutta lukua tähän. vähän ollu mielialan kanssa enempi probleemaa nyt viime aikoina niin ei oo kirjoittaminen oikein sujunu - mikä siis on harmi, koska usein kirjoittaminen just helpottaa näitä oloja. mutta joo, tätä on edelleen kivan letkee kirjottaa, toivottavasti pidätte c: kivaa viikonloppua kaikki, pitäkää huolta itsestänne ja läheisistä <3

*

Luku 6 - Wonderwall

Tuulalla oli sormet ja otsa maalissa, kun se pölähti halaamaan mua heti ensi töikseen, kun mä pääsin porukoiden omakotitalon ulko-ovesta sisään. Se oli niin huvittava, kun se oli vaan satakuusikymmentä senttiä pitkä ja mä olin satayhdeksänkymmentäviisi. Mutsi oli samanpituinen kuin Tuula ja mä saatoin vaan nojailla niiden päihin, kun alkoi väsyttää.

Mä muistin, kun mä kahdeksannen ja yhdeksännen luokan kesällä olin saanut järkyttävän kasvupyrähdyksen ja lukioon mennessä olin ollut jo yli satayhdeksänkymmentä, ja mutsi oli tuijottanut mua ja pohtinut ääneen, että enkö mä ikinä lopettanut kasvamista. Sitten se oli epäillyt, että mä olin vaihtunut johonkin toiseen vauvaan Jyväskylän keskussairaalan synnytysosastolla, ja sen oikea, biologinen, normaalikokoinen poika oli jossain ihan muualle.

Mä olin sanonut sille, että sitä mäkin olin miettinyt, ja miten mä halusin täältä hobittiluolasta mun rikkaiden koripalloilijavanhempien luokse.

Me heitettiin vähän sellaista läppää.

"Ootko sä kasvanu?" Tuula kysyi irrottauduttuaan musta, luki mun ajatukset, ja mä virnistin leveästi.

"Ei kun sä oot lyhentyny", kerroin ja taputin naisen tummien hiusten peittämää päätä. "Los anos no perdona."

"Se on perdonan", Tuula korjasi ja pukkasi mua hennosti kylkeen. "Äläkä mulle rupee, niño."

Tuulalla oli jättimäinen, sininen farkkupaita ja mustat shortsit, pitkä tumma tukka nutturalla, ja se näytti juuri siltä, millainen se oli - maalaava, taiteilijasieluinen espanjanopettaja. Mä en ollut kummoinen espanjanpuhuja, vaikka Tuula oli opettanut mua nuorempana ja vaikka mulla oli aika hyvä kielipää. Tuula oli puoliksi espanjalainen, sillä oli sukua Valenciassa, mä olin käynyt siellä mutsin ja Tuulan kanssa pari kertaa pienempänä. Nykyisin ne kävivät siellä kahdelleen joka kevät, mutta ei se multa ollut pois.

"En rupeekaan, oot liian pelottava", hymyilin härnäten ja Tuula siristi silmiään varoittavasti, mutta lopulta sen suupielet nousivat hymyyn. "Mitäs olit maalaamassa? Muotukuvaa mun jumalaisesta vartalosta?" tiedustelin ja Tuula tyrskähti.

"No se ois aivan todella häiriintynyttä", nainen kommentoi ja mä virnistin. "Mutta muotokuvaa kyllä, tosin koirista", se jatkoi ja mä kohotin toista kulmaani. Tuula hymyili ja lopulta nappasi mut käsipuoleensa. "Näytän myöhemmin, nyt keitetään iltateet, pequeña teki juustokakkua."

Mun porukat olivat aivan järkyttävän imeliä, ne käyttivät kaikenlaisia hölmöjä hellittelynimiä toisistaan ja halailivat ja vaihtoivat pusuja paljon. Ei se mua häirinnyt, mutta kyllä mä tiesin, että jotkut ehkä olivat joskus pitäneet niitä outoina. Kyllä mä tiesin, ettei kaikissa perheissä oltu niin avoimia hellyydenosoituksien suhteen. Toisaalta Harjulla jo pelkkä naisparin poikana oleminen oli joskus saanut aikaan juoruja ja muuta. En mä ollut kuitenkaan paljoa koskaan jaksanut välittää.

Musta oli tosi liikuttavaa, että Tuula ja mutsi näyttivät välittämistä ja rakkautta toisilleen, vaikka olivat olleet jo ikuisuuden yhdessä.

"Kai ees suklaa?" kysyin toiveikkaana.

"No pätkis!"

"Jumalauta, mä rakastan sitä naista."