14.
Pimeä käytävä tuntui Ropposesta pidemmältä kuin mikään matka koskaan. Hän lähestyi horjahdellen ovea ja yritti keskittyä kuuntelemaan, ettei kukaan pääsisi lyömään häntä pimeyden keskeltä. Käytävä tuntui kapenevan mitä lähemmäksi ovea hän tuli. Vapauteen. Ulos!
Kyllä hän jaksaisi paeta. Juosta läpi peltojen.
Hän avasi ovea varovasti ja näki kauempaa sivuikkunasta kaistaleen himmeää valoa. Se tuli ulkoa. Hän yritti tunnustella seiniä ja astui askeleen eteenpäin. Hän astui toisen askeleen ja oli kaatua. Hän kosketti kädellään rappua, joka oli kiveä. Rappukäytävä!
Hän lähti horjuen laskeutumaan portaita. Ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. Hänen teki mieli huutaa, mutta viime hetkessä hän tajusi: joku voisi kuulla ja viedä takaisin.
Ropponen kompuroi paniikissa rappusia alemmalle kerrostasanteelle. Hän näki hämärässä ovet ja postiluukut. Pitäisikö soittaa ovikelloja? Joku voisi hälyttää apua!
Ropponen ryömi yhtä ovea kohti. Hän kuuli sisältä muminaa. Miehen ja naisen keskustelua, romanttista musiikkia. Hän oli soittamassa ovikelloa, kun teepannu vihelsi sisällä. Vinkuva ääni sai sydämen hakkaamaan. Varoitus! tuntui vihellys huutavan. Estävän jollain ihmeellisellä vaistolla Ropposta painamasta ovikelloa. Ajavan tämän ovelta pois.
Ropponen ei tiennyt miksi, mutta hetken hän tunsi sisällään tuon oven ja vihellyksen vuoksi pakokauhua ja säntäsi kömpelösti takaisin portaisiin. Vieri rappuset alas seuraavalle välitasanteelle.
Hän repi itsensä tuskastuttavan hitaasti kerrostasanteen toiselle puolelle. Hän pääsisi pakoon! Sen hän päätti. Väänsi itseään eteenpäin. Mitä alemmaksi hän laskeutui, sitä helpommalta hänen olonsa tuntui.
Alimmissa kerroksissa hän kuuli ääntä. Se tuli yhdestä huoneistosta. Kuin joku olisi puhunut puhelimeen monotonisella äänellä.
"Apua!" Ropponen yritti huutaa, mutta keuhkot olivat heikot. Hän lähestyi ovea ja painoi tärisevillä käsillään ovikelloa. Uudestaan ja uudestaan! Mutta mitään ei kuulunut. Oliko sieltä tulossa joku ovelle?
Sitten soi puhelin. Toisen kerran. Kuului naksahdus ja sama monotoninen ääni.
Puhelinvastaaja. Voi itku.
Ropponen kulki seinän viertä, tuli kömpelösti ovelle ja törmäsi kadulle. Ulkoa tulvahti raikas iltaöinen tuoksu. Kukaan ei voisi viedä häntä enää takaisin! Olisi haettava apua. Hän nosti katseensa ylös ja katsoi sivulleen.
Ei tämä voinut olla totta! Hän oli hiljaisuuden perusteella luullut olleensa maaseudulla eristetyssä talossa.
Tien toisella puolella oli kallioita. Ja sen takana hänen työpaikkansa: Eduskuntatalo! Tuntui yhtä unenomaiselta kuin silloin, kun nousi aamulla puolitokkurassa ylös ja muisti olevansa ulkomailla.
Hän oli Museokadulla. Samoilla nurkilla, joissa hän oli viettänyt viimeistä iltaansa ennen sieppausta. Hän oli ollut samassa rapussa, jonne oli silloin mennyt.
Ropponen näki Storyvillen ravintolaterassin. Sieltä saisi apua! Kadunpätkä tuntui pitkältä, mutta pian hän oli ravintolan luona. Tutut portsarit ja henkilökunta voisivat hälyttää poliisin.
Ropponen raahautui terassin reunalle ja yritti avata suutaan, mutta ääntä ei tullut! Hän huohotti tuijottaessaan ensimmäisiä humalasta ja iloisesta illanvietosta punehtuneita kasvoja, jotka näyttivät vääristyneiltä. Hän kuuli jonkun sanovan jotain. Seurueesta nauraa remahti ensin yksi, sitten koko seurue. Ja vaikka hän kuinka yritti sanoa jotain terassin aitojen yli, kukaan ei kuunnellut, vaan he katsoivat toisiaan kuin häntä ei olisi ollut siinä lainkaan. Hänestä oli tullut näkymätön mies.
Portsarit! Ne olivat hänen tuttujaan! Hän oli sentään ollut kanta-asiakas jo pitkään. Antanut kunnon tipitkin. Kyllä ne ihmettelisivät, miten kadonnut kansanedustaja nyt tässä oli! Olivat lukeneet lehdistä hänen katoamisestaan ja päässeet kertomaan poliisille Ropposen viettäneen aikaa heidän ravintolassaan.
Tässä minä nyt olen! Auttakaa! Kutsukaa poliisi! Tekijä on saatava kiinni! Siellä se majailee ylempien kerrosten asunnossa!
