Talven ensimmäisten merkkien ollessa ilmassa tutustuin internetin nettideittipalstan kautta Antarktikseen. Ei hän ollut lämpöasteiltaan oikeasti aivan nimensä veroinen, vaikka joku voisi niin luulla.
Jälkikäteen olen miettinyt olenko edes oikeutettu käyttämään hänestä tässä yhteydessä tuota nimeä. Alunperin nimesin hänet hänen alkuperäisen kotimaansa vuoksi. Mutta sen hän olisi saattanut kokea loukkauksena. Hänen synnyinmaansa on ollut historian aikana aivan liian monen naapurimaan heittopussina. Parempi valita nimeksi paikka, jossa on maata (tai jäätä) valloitettavana, mutta ei paljoa matalaksi poltettavaa.
Ei niin, ettenkö minä olisi halunnut suunnata pitkän aikaa itsessäni leimahdelleita ihastumisen ja rakastumisen liekkejä hänen suuntaansa. Välillä pelkästään hänen kuvansa näkeminen sai minut korventumaan sisältä.
Olin haukkonut henkeäni nähdessäni ensimmäisen kuvan hänestä. Tavatessamme ensimmäisen kerran kasvotusten olimme molemmat vilkuilleet kävelykadulla kävellessämme peilikuvina sivuille ja takaisin.
Tuntui kuin olisimme molemmat yllättyneet positiivisesti. Tässäkö se nyt oli? Salama taivaalta.
Alle kymmenessä minuutissa hän oli kertonut rehellisesti elämästään. Käynyt ei mitenkään katkeroituneen oloisena läpi kaatuneen avioliittonsa traagisen lopun. Yhdessäolo oli helppoa. Hän sai minut aina hetkessä rauhoittumaan.
Olin ihastunut häneen ensisilmäykseltä. Hän oli luonteineen, älykkyyksineen, osuvine huumoreineen ja ulkonäköineen ihastumiskohteeni prototyyppi.
En ymmärrä mikä kaikessa silti tuntui tökkivän. Jarrua tuntui hänen puolellaan painavan jonkinmoinen jäämöhkäle, joka ei sulanut edes tapaamisten kuumuudessa.
Ehkä hän ei vain luottanut ihmisiin. Hän kertoi pian murrosikää lähestyvän kotona odottavan pojan olevan mustasukkainen ja haluavan pitää äitinsä itsellään. Tai ehkä se oli jääkausi, jonka hän oli pakosta käynyt läpi ja joka edelleen muistutti itsestään.
Tai sitten minä tein jotain väärin. Olin ehkä liian aktiivinen. Väärässä paikassa. Joskus hyväsydämisyys voidaan tulkita itsensä tuputtamiseksi.
Ehkä olin munannut jo alkumetreillä. Oli ollut ensimmäistä tapaamista seuraava sunnuntai. Olimme edellisiltana sopineet uuden tapaamisen tulevalle keskiviikolle. Häneltä tuli tekstiviesti. Kertoi joutuvansa perumaan tapaamisen.
Muutaman viestin jälkeen hän ilmoitti isänsä kuolleen. Hän joutuisi lentämään kotiin. Olemaan siellä joulun yli.
Ilmaisin osanottoni ja tarjosin apua, vaikka emme vielä kunnolla tunteneet. Hän kieltäytyi. Saatoin avun tarjoamisessani kuulostaa epäilyttävältä.
En tiedä onko tietyillä naisilla jokin anteeksiantamattomuuden pahe, joka liittyy tehtyihin kauneusvirheisiin. Kun malttamattomuus on saanut lähettämään yhden viestin liikaa tai liian nopeasti, väärin sanankääntein, väärällä tai vääräksi tulkitulla intonaatiolla. Liika kyynisyys voi kostautua, mutta liian imeläkään ei saa olla. On oltava juuri oikeanlainen ihminen kaikkine piirteineen. Kun mukaan otetaan kymmenet uraan, ulkonäköön, omaisuuteen, koulutukseen, työpaikkaan, toimialan seksikkyyteen, harrastuksiin, alkoholinkäyttöön, tupakointiin, mieliurheilulajeihin, asuinpaikkaan, lapsimäärään ja tunne-elämään liittyvät muuttujat, voi ihmissuhteiden valintalottopeli olla vaikeampaa kuin lauantain arvontaa seuratessa voisi koskaan uskoakaan.
Siltä minusta tuntui Antarktista miettiessäni. Hänen sydäntään ympäröivään ikijäähän päätäni takoessani.
Tavatessamme hän oli aina kaunis ja älykäs. Joskus väsynyt, mutta silloinkin houkuttelevan sarkastinen. Silti en koskaan pystynyt arvaamaan, mitä hän minulle muutaman päivän kuluttua viestittäisi.
