Tunsin pakokauhun kasaantuvan sisälläni. En voinut enää kestää sitä. Peräännyin kohti nurkkaa. Se tunne, kun näin hänet siinä edessäni. Näin Jamesin ilmeestä, mitä tämä aikoi tehdä. Haistoin viinan hajun pitkänkin matkan päästä.
"Älä liiku nainen!" James huusi. Enkä voinut liikkua.
Tunsin kivun vihlovan poskessani. Toinen isku ja kolmas. Vajosin maahan enkä kyennyt enää nousta. Potku kylkeen.
"Sä teit tän mulle. Mä tiesin kokoajan, mä tiesin. Et sä mua koskaan rakastanu. Sä katoit aina sitä sun kaverii," James sanoi ja vajosi istumaan viereeni.
Kun olimme avioituneet, olimme muutaman viikon onnellisia, mutta sitten James oli ratkennut ryyppäämään. Tärisin itkun voimasta, itkun, jota olin yrittänyt pitää sisälläni. Vuosi. Yksi ainoa vuosi oli muuttanut koko suhteen.
Nyt sain kestää hakkausta, joka päivä. En nähnyt kavereita, enkä tuttuja. Poikiakaan en ollut nähnyt aikoihin. Pari kertaa häämatkan jälkeen, en muuten. Vieressäni istuva James itki myös vuolaasti.
"Mä en koskaa ymmärtäny, miks yli päätää menit mun kaa naimisii," James selitti.
En ollut itsekään enää varma miksi. Olin miettinyt sitä monesti. Miettinyt, mten erilaista elämä nyt olisi. Tuntisinko Jamesia ollenkaan. Olisinko enemmän poikien kanssa. Olisinko muuttanut takaisin Sydneyyn.
Syy tähän kaikkeen olin minä, joka olin päättänyt väärin. Valinnut väärän ihmisen. Harry.... hänet minun olisi pitänyt valita. Hyvä sydämminen, mukava, hauska ja se joka sai minut aina hymyilemään.
"Mä rakastin sua aina," James taas selitti.
"Miks sä sit teet tän mulle?" kysyin hiljaa.
"ANNOINKS MÄ SULLE LUVAN PUHUU?! HÄ?!!" James huusi ja löi selkääni, koska ei yltänyt muualle.
En viitsinyt vastata, enkä muutenkaan näyttää, että olin kuullut. James naurahti tyytyväisenä.
"Pysy siinä mä käyn vessassa," poika sanoi ja lähti kohti kotimme vessaa.
Omistimme suuren kaksikerroksisen talon, melko lähellä Lontoon keskustaa. Talossa oli kolme makuuhuonetta, olohuone, keittiö, eteinen, suuri vaatehuone ja kolme vessaa. Liian suuri minun makuuni, mutta James oli halunnut ison talon, että sukulaiset voisivat kyläillä. Ei meillä toki ole ollut ollenkaan vieraita kylässä.
Nousin ylös ja tunsin vihlovaa kipua päässä. Jokin minussa sanoi, että minun on pakko päästä pois täältä, joten lähdin makuuhuoneeseen. Avasin oven ja etsin ison matkalaukun käsiini. Heitin matkalaukun kaapin alle ja tiputin vaatteeni sinne, niitä viikkaamatta. Kuulin vessanpöntön vetämisen ääntä ja aloin kiiruhtaa kohti ovea. Juoksin matkalaukun kanssa ovelle ja vedin kengät jalkaan. Avasin oven ja nappasin avaimet mukaan.
Tuulen vire heilautti hiukseni naamani eteen ja kuulin sisältä vihaista huutoa. Heitin matkalaukun takapenkille ja kaasutin pihasta. Ajoin pitkin Lontoon katuja mietiskellen paikkaa, jossa yöpyä.
Heippa hei tyypit!
En oo kerenny kirjottaa piiitkään aikaa ja olin nyt viikonloppunakin Tallinnassa. Ja kaikkee on tapahtunu. Mut nyt mä otin itteeni niskast kii (osaks sen takii, et mul on iha hirvee olo, ku tuntuu et oisin vielki laivas ja mä oon tunnetusti toooosi matkapahoin voiva, et oksennan tyylii mis vaa liikkuvas laittees) ja kirjotin tätä jatko-osaa.
Julia kiittää ja kumartaa!:)
