Me kaksi ja muut

1. Sellainen perusjätkä

[marraskuu 2014]

Pimeä alkoi vallata maisemaa tilausbussin huristellessa tyhjää moottoritietä pitkin perjantai-iltana. Fiilis oli iloinen ja vapautunut, sillä meidän joukkue oli juuri onnistunut katkaisemaan jo useamman ottelun kestäneen tappioputken ja kaatamaan RoKin alun haparoinnin jälkeen 5-2 lukemin. Tunnelma oli ollut varsinkin alkumatkasta katossa. Me oltiin popitettu JVG:tä, ja Henkka oli jopa lyhyellä tankkaustauolla käynyt ostamassa kaksi 24-packia bisseä. Sen jälkeen bussissa ei ollut ollut enää kahtakymmentä lätkän pelaajaa, vaan lähemmäs kaksikymmentä apinaa.

Mä olin itsekin ollut valmiina sekoilemaan, jos tarve olisi vaatinut. Olin toisaalta eritäin tyytyväinen tällä hetkellä vallitsevaan hiljaisuuteen.

En mä loppupeleissä ollut sellainen bile-eläin tai kaupungin baarin vaki-asiakas, vaikka musta helposti sellasen kuvan monet saivatkin. Olin sellainen ihan perusjätkä, enkä hirveämmin edes viihtynyt suurissa ihmisjoukoissa tai metelissä. Mä en vain viitsinyt pilata jätkien iloa, ja annoin kaikkien uskoa, että koska mun suku oli menestyksekäs ja rikas, niin mäkin olisin samanlainen kuin ne – valmiina juhlimaan ja sekoilemaan.

En mä ollut.

Mun onneksi jätkät ei olleet jaksaneet ryypätä kovin kauaa. Mun vieressä kuorsaava Tommi oli simahtanut siihen jo reilu puoli tuntia sitten. Mä en taas saanut koskaan bussissa unen päästä kiinni, ja mulle tuli helposti pahoinvointia.

Matka Rovaniemeltä kotiin tuntui tänään normaaliakin pidemmälle. Eikä sillä, mä tykkäsin kyllä matkustaa. En varmaan olisi muuten pelannut lätkää, sillä välillä Suomen olosuhteissa välimatkat oli pitkiä, ja vieraspelit kuuluivat otteluohjelmaan, aivan niin kuin kotipelitkin. Tänään mä halusin kuitenkin kotiin viikonlopun viettoon, Miran viereen nukkumaan. Halusin unohtaa hetkeksi tän kaiken paskan mun ympärilläni.

Faija oli muhun pettynyt, sillä en ollut saanut itselleni sopivaa roolia kasvattajaseurani edustusjoukkueesta, joten valmentajat siellä olivat päättäneet lainata mut Mestikseen. Vaikkei faija siitä tykännytkään, mä viihdyin täällä. Liigajoukkueessa pelaaminen ja treenaaminen oli tuntunut pelkälle suorittamiselle. Aina piti pystyä parempaan ja parhaimpaan, enkä mä saanut siellä lätkästä sitä nautintoa, jonka mä normaalisti sain. Täällä pienemmässä seurassa joukkuehenki oli hyvä, ja peliaikaa sekä isompaa vastuuta alkoi kertymään. Sitähän mä lähdin hakemaan.

Harmiksi tosin sarjan taso ei ollut läheskään yhtä kova kuin SM-liigassa. Ei ollut ollut Mestiksessä sen jälkeen, kun SM-liiga sulkeutui ja Mestiksen parhaimmat joukkueet nostettiin Liigaan. Niissä joukkueissa mä olisin saanut varmasti paljon vastuuta, mutta mä en halunnut kauas kotoa, niin tyhmälle kuin se kuulostikin. Mä olin kasvanut täällä ja mun juuret oli niin syvällä maassa, ettei niitä enää sieltä kaivettaisi.

Yksi vaihtoehto mulle oli toki nuorena hyökkääjänä A-junioreiden SM-liiga, mutta faijan, mun managerin, mukaan aikuisten kanssa pelatessa kamppailuvoima kehittyi paljon paremmaksi. Sitä mä tulisin tarvitsemaan, jos mä yrittäisin pelaamaan Pohjois-Amerikkaan. Ja mä yrittäisin, totta tosiaan.

Mun suurin unelma oli ollut siitä lähtien, kun faija oli mut kolme-vuotiaana luistimille iskenyt, että saisin joku päivä pelata NHL:ssä. Mä olin tehnyt mun unelmani eteen koko nuoruuteni hartiavoimin töitä, ja maali alkoi lähestyä. Mun ikäluokan NHL-draft oli ollut viime kesänä. Mut oli kyllä varattu, tosin ei kovin korkealla varausnumerolla, mutta olipahan kumminkin. Se oli ollut yksi mun elämän parhaista hetkistä.

Nyt mun pitäisi lyödä itseni lopullisesti läpi jääkiekkoilijana, kun vielä kykenin. Mä vanhenin joka päivä. Harvemmin NHL:ään noustaisiin myöhemmillä ikävuosilla. Okei, oli poikkeuksiakin. Jos mä en alkaisi pelata siellä seuraavana vuonna ei vielä tarkoittaisi, että mun portti NHL:ään sulkeutuisi. Mä olin vielä nuori. Mä vielä kehittyisin, yritin usein hokea itselleni, mutta mä olin itsekin kasannut omille hartioilleni paineita.