Sirpaleita ja suudelmia

tiistai 1.12.

Joulukuun ensimmäinen aamu oli pimeä ja lumeton. Ikkunaa hakkasi vesisade, joka oli, jos mahdollista, vieläkin luotaantyöntävämpi kuin äidin pesemättömän suun hajuinen hyvän aamun toivotus.
Velvollisuudet oli kuitenkin hoidettava, joten kierähdin sängystä kylmälle parkettilattialle, avasin vaatekaapin oven ja haalin sieltä ylleni pehmeimmät flanellipaidan ja kangashousut mitä maa päällään kantaa. Raahustin ulos huoneestani ja keittiöön. Eteisen ohi mennessäni vilkaisin itseäni peilistä ja mielialani laski entisestään. Minä en ollut lainkaan sillä tuulella, että olisin ruvennut hyvillä mielin tekemään itselleni kaikkia niitä toimenpiteitä, joita kalmankalpea naamatauluni kipeästi kaipasi.
Työnsin käteni jääkaapin vieressä riippuvan joulukalenterin taskuun, joka oli numeroitu ensimmäiseksi luukuksi. Äiti oli ommellut ihan omin pikku kätösin kaksikymmentäneljä luukkua isoon, omenanpunaiseen kangaskaistaleeseen muutama vuosi sitten, ja siitä asti minun oli kaksikymmentäneljä päivää peräkkäin joka vuosi pitänyt esittää ilahtunutta milloin mistäkin krääsästä, mitä hän oli sinne hankkinut. Tällä kertaa sain eripariset sukat, joissa toisessa juoksenteli poroja sinisellä pohjalla ja toisessa nökötti pikkuruisia yltäkylläisesti koristeltuja joulukuusia. Ne olivat niin pehmeät, että jos olisin ollut tarpeeksi pieni, olisin mielelläni ahtautunut niihin kokonaan. Ja ilahduin jopa ihan oikeasti.
Koulun ajan ja nuuskan harmaantamia valkoisia käytäviä valaisi liian kirkkaat loisteputket. Tunnelma ei ollut erityisen joulukuinen, kun oppilaat kellon soidessa valuivat luokkiin yhtä mustiin pukeutuneina ja kalpeina kuin yleensäkin. Istuin takariviin kaverini Emilian viereen.
"Moi", Emilia tervehti jättimäisen haukotuksensa lomasta. Virnistin ja läimäytin yhteiskuntaopin kirjan pulpetille.
"Hyvää joulukuuta vaan."
Emilia pyöräytti silmiään ja sanoi:
"Apropoo joulukuu, nyt kun aattoon on vain reilu kolme viikkoa, niin mun mielestä meidän on sallittua lähteä shoppailemaan maailman mullistavia joululahjoja tänään koulun jälkeen. Mä tarvitsen ehdottomasti jonkun ylihinnoitellun siirappisen kahvin piristämään tätä ankeaa päivää."
"Ai niitä Starbucksin frappuccinoja joiden kofeiinipitoisuus on ehkä miinus sata prosenttia?" oli minun vuoroni pyöräyttää silmiäni. "Sopii mulle." Juttelimme hetken koulun joulunäytelmästä, jonka tekemiseen olimme jotenkin paitsi onnistuneet liittymään, myös saaneet kontollemme aivan liikaa tehtäviä ja velvollisuuksia. Sitten opettaja saapasteli luokkaan yhtä intoa puhkuen kuin yleensäkin ja käski aamutervehdyksenä minua heittämään purkan roskiin. Alkoi jälleen yksi loputtoman pitkistä oppitunneista, joiden aikana vilkuilin seinällä nököttävää rumaa kelloa viiden minuutin välein ja kirjoitin kirosanoja vihkoni takakanteen.
Kellon soitua vastenmielisen melodiansa viimeisen tunnin päättymisen merkiksi menin lokerolleni ja avasin sen lukon koululta saadulla pikkuruisella avaimella, jonka tapana oli kadota milloin minnekin. Aprikoin, mitä kirjoista voisin jättää yön yli koululle, jottei tarvitsisi raahata hirveää kuormaa koko iltaa ympäriinsä keskustassa. Lopulta jätin ne kaikki, koska ehtisin hyvin tehdä seuraavan päivän uskonnon läksyt huomenna ruokavälkällä.
"Valmiina?" Emilia kysyi kun lukitsin lokeron ja työnsin avaimen repun etutaskuun. "Frappuccino odottaa!"
Menimme iltapäiväruuhkan täyteen pakkaamalla metrolla Rautatieasemalle ja nousimme liukuportaat katutasoon. Näin vuoden loppupuolella alkoi jo hämärtää, vaikka kello ei ollut vielä paljon yli kolmeakaan, ja Helsingin keskusta oli valaistu sadoin jouluvaloin. Puunrunkojen ympärille oli kieputettu valonauhaa ja talojen julkisivuihin kiinnitetty jättimäisiä joulupalloja ja juoksevia poroja. Näin jopa pelottavasti virnuilevan joulupukin, jonka silmien valot olivat palaneet ja saivat pukin näyttämään demonilta. Kävelimme - aika hurjaa vauhtia, sillä Emilia ei näyttänyt enää pysyvän nahoissaan ilman minimaalisen kofeiiniannoksen lumevaikutusta - Keskuskatua pitkin ihmisvirtaa vastaan Starbucksiin ja tilasimme frappuccinot. Sen ostaminen oli sulaa tuhlausta, mutta kuten Emilia viisaasti muistutti, joulu oli sitä aikaa, jolloin sai tuhlailla mielin määrin, koska silloin kaikki houkuttelevat ostokset olivat suoraan nenän edessä. Tammikuussa saisi sitten tuijottaa kauhistuneena pankkitilin saldoa ja kirota itsensä taivaan tuuliin.
"Tiedätkö, olen miettinyt että värjäisin tukkani", sanoin odotellessamme, että tiskin takana oleva poika saisi vaahdotettua ja pursotettua tilauksemme kokoon.
"Ai jaa? Minkä väriseksi?" Emilia kohotti kiinnostuneena kulmiaan.
"Punaiseksi. Sellaiseksi luonnollisen näköiseksi, ei mitään radikaalia tai äiti saa slaagin", nauroin. "Vai pitäisikö sittenkin? Semmoinen kirkkaan violetti toisi ainakin vaihtelua elämään."
Emilia virnisti.
"Sen kuin näkisi. Sä olet niin muutoksiin sopeutumaton kuin homo sapiens vaan voi olla."
Naksautin mielenosoituksellisesti kieltäni. Emilian sanoissa piili pieni totuuden siemen, mutta kaipa ihminen voi muuttua.
"Mun mielestä sun kannattaisi ehdottomasti värjätä hiuksesi", puuttui puheeseen juomiemme kanssa ahertava poika.
"Ai jaa?" kohotin kulmiani.
"Siis ihan vaihtelun vuoksi, hiuksesi ovat nytkin tosi nätit", poika sanoi kiireesti ja ojensi meille lämpimät pahvimukimme. Olimme erikseen pyytäneet pahvisia, sillä tällaisissa riistokahviloissa käytettiin aivan liikaa muovia ja muutenkin halusimme olla vastuullisia nuoria naisia.
"Violetti on kiva väri", poika lisäsi epävarmasti, kuin jälkihuomautuksena.
"Ai niinkö?" hymyilin hänelle. Siitä rohkaistuneena poika jatkoi aivan uudenlaista itseluottamusta puhkuen:
"Ja sun on ehdottomasti annettava mulle sun puhelinnumerosi, niin voin pyytää kuvaa lopputuloksesta." Poika vinkkasi silmää.
Katsoin häntä nyt tarkemmin. Poika näytti hyvin suomalaiselta; vaalea pörröinen pellavatukka, siniset silmät ja kalpea, pisamainen iho. Ihan mukiinmenevä. Koska Emilia oli juuri kutsunut minua muutokseen sopeutumattomaksi ja halusin todistaa hänelle - ja itselleni - ettei se pitänyt paikkaansa, ja koska mukiinmenevä reipas poika pyysi numeroani, en miettinyt toista kertaa vaan latelin sen ulkomuistista ja pellavapoika lisäsi minut yhteystietoihinsa.
"Kiitos juomista", huikkasin, kun Emilia jo kiskoi minua pois kahvilasta hidastamasta jonon etenemistä. Kun astuimme ulos kirpeään ilmaan, hän kääntyi tuijottamaan minua aivan riemuissaan.
"Hän flirttaili sinulle! Huomasitko! Flirttaili. Sinulle! Vaikka minä olin ihan siinä vieressä."
Nauroin ja pukkasin häntä kyynärpäällä kylkeen.
"Mennäänkö etsimään hiusvärejä? Taidan testata violettia."
~
Ensimmäinen luku 12-osaisesta joulutarinasta! Toka osa ilmestyy ylihuomenna :D