Sirpaleita ja suudelmia

torstai 3.12.

Jouluostoksilla käynti Emilian kanssa oli varsinainen menestys. Ostin lahjan äidille, isälle ja mummolle ja tyhjensin samalla käyttötilini varoista kokonaan. Kiersimme vastuullisina nuorina naisina kaikki vaatekaupat kaukaa ja kävimme sen sijaan kirpputorilla. Sieltä löysin ensirakkauteni, jättimäisen, minua melkein polviin asti ylettyvän punaruskean villapaidan valkoisilla resoreilla ja lepakkohihoilla. Se oli hurjan pehmeä eikä se tosiasia, että näytin se ylläni koirankakkapussiin pukeutuneelta viisivuotiaalta, horjuuttanut rakkauttani. Valitettavasti olin käyttänyt kaikki rahani. Onneksi Emilia toimi pelastavana enkelinä ja tarjoutui maksamaan sen puolestani 'ihan jouluhengessä'. Nyt olin hänelle velkaa seitsemän euroa, kuusikymmentäyhdeksän senttiä ja frappuccinon vaivanpalkaksi.
Ennen kuin tapasin villapaitani, olin ehtinyt käyttää viimeisetkin pennit oranssinruskeaan hiusväriin, jonka joku kiskuri oli hinnoitellut ja taitava myyjä manipuloinut minut ostamaan. Nyt seisoin kylpyhuoneen peilin edessä kumihanskat kädessä ja luin sadatta kertaa pakkausohjetta. Asettelin välineet riviin pöydälle ja huokaisin. Viisainta olisi ollut odottaa, että äiti pääsisi töistä ja apuun hädän hetkellä, mutta kaksi päivää puntaroituani mahdollisia haittoja, hyötyjä ja riskejä olin päätynyt tulokseen, että lukemattomista riskeistä huolimatta halusin oranssit hiukset, ja halusin ne nyt. Tartuin siis siveltimeen ja aloin levittää omituisen hajuista kirkkaan oranssia mönjää runsaalla kädellä hiuksiini. Toivoin hartaasti, että väristä tulisi sellainen kuin pakkauksessa keikistelevällä naisella oli, eikä mönjän sävyinen. Siinä tapauksessa käyttäisin pipoa koko loppuelämäni. Tai ainakin niin kauan kunnes väri lähtisi pois.
Puhelimeni alkoi soida keittiössä juuri kun olin saanut värin levitettyä toiselle puolelle päätä. Käännähdin nopeasti ja kaadoin siinä samalla koko väripullon lattialle.
"Voi paska! Paska paska paska", kiskoin hanskat käsistäni ja heitin ne roskiin. Nyt piti tehdä jotain ja nopeasti, tai se ihmeaine vielä värjäisi koko kaakelilattian oranssiksi.
Kun olin saanut siivottua, puhelimeni oli jo lakannut soimasta. Värjäsin hiukseni loppuun ja sotkin siinä puuhassa koko naamani ja paitani. Kukaan ei ollut käskenyt minua vaihtamaan jotain kulahtanutta päälle, ja katsellessani pelastamattomissa olevaa puseroa päähäni juolahti, että minun olisi varmaankin pitänyt tajuta sellainen itse. Tungin paidan muovipussiin ja menin keittiöön laittamaan ajastimen päälle tunniksi, kun puhelimeni alkoi soida taas The Show Must Go On:ia. Se oli isä.
"Moi?" painoin puhelimen olkapään ja korvan väliin ja laitoin vettä hellalle kiehumaan. Tänään oli minun vuoroni laittaa ruokaa, enkä keksinyt kaapin aineksista muuta kuin soijamakaronilaatikkoa.
"Lilla-Lilla! Miten menee?" kuului isän ääni. Iso möykky nousi heti kurkkuuni.
"Öö- mitäs tässä. Äsken oli pieni kriisitilanne päällä, mutta se on ohi nyt", vastasin nieleskellen samalla kiivaasti. En halunnut isän kuulevan ääneni tärisevän.
"Voi ei. Mitä tapahtui?"
"Värjään mun tukkaa oranssiksi."
"Oranssiksi!" isä räjähti nauramaan, "kaikista maailman väreistä. Antaisin mitä tahansa nähdäkseni äitisi ilmeen, kun hän näkee mitä olet tehnyt."
Olin hetken hiljaa kaataessani makaronia kattilaan.
"No, mikset sitten ole täällä?"
Lyhyt tauko. Sitten isä puhui väsyneellä äänellä:
"Lilla, älä viitsi. Me ollaan puhuttu tästä monta kertaa."
"Tarviin varmaankin sitten muistutusta."
Isä huokaisi.
"No kun... meillä on äitisi kanssa vähän ongelmia. On parempi pitää hetken ajan vähän etäisyyttä, niin että me saadaan kaikki rauhassa aikaa ajatella."
"Hetken ajan? Isä, sä muutit pois viime keväänä", ääneni särkyi ja silmiini kihosivat kyyneleet. "Enkä mä ole nähnyt sua syyskuun jälkeen."
"Mä tiedän, että tämä on vaikeaa. On se vaikeaa meillekin, Lilla."
"Niin, äidille! En ole kuullut sen nauravan kovin montaa kertaa tänä syksynä. Sä sen sijaan päivität Facebookia koko ajan ja poseeraat iloisesti milloin missäkin. Elät ihan huippuelämää."
"Tuo ei ole reilua", kuului isän ääni. Pyöräytin silmiäni kattoa kohti ja naurahdin. Se kuulosti enemmän parahdukselta ja oli erittäin, erittäin itkuinen.
"Joo, no mä vaan haluaisin nähdä suakin joskus."
"Kyllä sä näetkin!" isä vaihtoi käden käänteessä äänensävynsä innostuneeksi.
"Mä tulen pian käymään. Viestittelen siitä äitisi kanssa ja me sovitaan tarkka ajankohta."
Mittasin kaksi desiä soijarouhetta ja heitin ne sipulin joukkoon pannulle.
"Kiva. Nähdään sitten."
Lopetin puhelun ja pyyhkäisin turhautuneena kyyneleet poskiltani. Ripottelin soijan joukkoon mausteita mielivaltaisesti. Äiti oli kehunut minua hyväksi maustajaksi, joten luotin taitoihini ja jätin reseptin omaan arvoonsa. Työnsin vuoan uuniin, istuin keittiön jakkaralle ja avasin kesken jääneen Agatha Christien dekkarini, kun puhelimeni alkoi soida jälleen. Tuntematon numero soitti minulle videopuhelua. Omituista. Vastasin puheluun.
"Moi!" näytöltä minulle virnuilivat Starbucksin pellavapäisen myyjän kasvot. Jassoo, olinkin jo ehtinyt miettiä, oliko minut unohdettu.
"Sä oot näköjään värjäämässä sun hiuksia", hän virnisti. Nyökkäsin ja katsoin ruutua tarkemmin. Taustalla näkyivät Starbucksin kahvikoneet.
"Ootko sä vielä näin myöhään töissä?" kysyin myötätuntoisesti.
"Joo, mutta ei täällä nyt ole ketään. Et liilaksi, näköjään."
Tuo poikahan pomppi aiheesta toiseen kuin vieteriukko.
"Oranssiksi. Miksi sä teet näin pitkää työvuoroa?"
"Rahapula", pellavapoika katsoi ohi kamerasta ja huokaisi.
"Nyt tuli asiakkaita. Viisi meluisaa täti-ihmistä. En tajua miksi tuollaiset edes käy Starbucksissa, kun kulman takana olisi Espan kahvila. Pitää mennä, moikka. Laita kuva sitten minkälainen tukasta tuli!"
Puhelu loppui ennen kuin ehdin sanoa mitään. Kohotin kulmiani ja tartuin dekkariini, kun ovikello soi.
"Voi taivas!" karjaisin ja paiskasin kirjan takaisin pöydälle. Eikö tässä talossa saanut hetkenkään rauhaa? Puhusten kiskaisin oven auki. Siellä oli äiti.
"Moi. Hirveä nälkä, onko ruoka jo - herranen aika! Miksi sun pää on oranssi?" äiti parkaisi. "Värjäsin tukkani. Vaihtelu virkistää", hymyilin kauhistuneelle äitimuorilleni.
"Ethän sinä ole vielä kuuttatoistakaan, hiuksia ei saisi värjätä ennen sitä", äiti mutisi kävellessään perässäni keittiöön.
"Toisaalta kyllähän mäkin tein kaikenlaista tyhmää nuoruudessani", hän jatkoi ja pärskähti. "Kerran mun silloinen poikaystävä värjäsi koko pääni vaaleansiniseksi. Paitsi että siitä tulikin musta. Pidin kai väriä liian kauan hiuksissani. Milloin sun pitää pestä tuo pois?"
Vilkaisin puhelintani ja tajusin, että olin unohtanut laittaa ajastimen.
"Voi helvetti, ei mitään hajua", parahdin.
"Äläpäs kiroile", äiti komensi ja työnsi minut kylpyhuoneeseen.
"Paras pestä väri heti pois, ettei siitä tule punainen."
Suihkun jälkeen laahustin uudet itkut tirauttanein turvonnein silmin keittiöön, jossa äiti juuri otti ruokaa uunista.
"Miltä näyttää? Ohhoh", äiti pidätti naurunpyrskähdyksen sulkiessaan uuniluukun.
Niinpä juuri. Siitä tuli punainen, tai ainakin melkein. Vasen puoli tukasta oli tummunut haljun punaiseksi, toinen oli lähempänä pakkauksen naisen tukan väriä, vain paljon, paljon oranssimpi. Aloin epäillä, että naisen hiuksia oli filtterillä muokattu vähän paremman näköisiksi.
"Maailmanloppu", sanoin dramaattisesti. Siltä se kyllä tuntuikin.
"Äläs nyt", äiti hihitti, "tehdään letit huomiseksi eikä kukaan edes huomaa."