Sirpaleita ja suudelmia

maanantai 7.12.

Eilinen oli ollut rento päivä. Olimme viettäneet itsenäisyyspäivää äidin kanssa laittaen ruokaa ja illalla sohvalta käsin katsellen linnan juhlia. Söimme varmaan kaksi paketillista pipareita samalla kun arvostelimme vieraiden asuja pahvista leikkaamillamme tähdillä. Vaikka se oli meidän perheessämme jo viisivuotinen perinne, emme olleet kertaakaan aiemmin joutuneet tekemään muutoksia leikkimme sääntöihin. Mutta sitten sisään astui nainen pukeutuneena upeimpaan mekkoon jonka olin koskaan nähnyt. Silloin vilkaisimme äidin kanssa toisiimme merkitsevästi, lukien toistemme ajatukset. Minä pomppasin sohvalta niin että piparit lensivät ja leikkasin maitopurkin kyljestä kuudennen tähden. Sillä kuusi tähteä se mekko ansaitsi, siitä olimme äidin kanssa yhtä mieltä nyppiessämme piparinmuruja olohuoneen karvamaton syövereistä. Mahdoton tehtävä, kuten voi arvata.
Tänään viimeisen tunnin - englantia - loputtua lähdimme Emilian kanssa totaalisen coolin ja kummallisen teatterikaverimme Kainon luokse. Me kolme olimme vastuussa koulun joulunäytelmän puvustuksesta. Kaino oli tehtävään ilmiselvä valinta, kuten minulle oli valjennut sillä sekunnilla kun olin astunut ensimmäistä kertaa sisään hänen totaalisen cooliin ja kummalliseen kotiinsa. Minä ja Emilia sen sijaan olimme puvustajia vain ja ainoastaan siksi, ettemme olleet osanneet kieltäytyä riittävän painokkaasti.
Kainon vanhemmat olivat boheemeja maailmannaisia ja -miehiä, äiti näyttelijä ja isä moderni taiteilija. Heidän asuntonsa oli iso, mutta sinne ahdettu tavaramäärä sai olon tuntumaan ahtaalta. Lattioita peittivät paksut, värikkäät intialaiset matot ja seiniä kiersivät lasiovelliset kirjahyllyt täynnä veistoksia, antiikkiesineitä ja mustepulloja. Ruokapöydän paikalla oli matala puinen pöytä, jonka ääressä istuttiin hassuilla upottavilla raheilla. Siellä täällä hyllyjen välissä oli näkyvissä vähän rumaa sinapinkeltaista tapettia, jota oli parhaan mukaan peitetty kehystetyillä maalauksilla ja unisieppareilla. Korkeasta katosta roikkui lasipulloja, joihin piti varoa olla koskematta tai koko talon täytti korviahuumaava kilisevä ääni. Se toimisi tarpeen vaatiessa loistavana varashälyttimenä. Keittiön kattoon oli ripustettu jättimäinen täytetty hirven pää, mikä oli minusta hieman erikoista ottaen huomioon, että koko perhe oli vegaani.
"Se on siinä muistutuksena ihmisluonnon julmuudesta", Kainon äiti selitti ilmestyen kuin tyhjästä viereeni. Hänen äänensä oli pieneen kokoon nähden kummallisen möreä. Hänellä oli yllään säkkimäinen vihreä mekko ja kilokaupalla koruja, joten hän helisi liikkuessaan. Päätin olla kysymättä enempää.
Kaikesta kummallisuudesta huolimatta Kaino perheineen oli mielestäni mahtava. Hänen vanhempansa olivat edellä aikaansa. He olivat antaneet Kainolle sukupuolineutraalin nimen ja järjestäneet juhlat, kun hän oli lapsena ilmoittanut olevansa omien sanojensa mukaan epätyttö ja epäpoika. Kainon isä leipoi maailman parhaita suklaakeksejä, joita tälläkin kertaa löytyi täysi vadillinen keittiöstä.
Ahdoimme massut ja taskut täyteen keksejä ja sulkeuduimme sitten Kainon huoneeseen, joka oli vähän normaalimpi kuin muu talo. Huoneen kummallisuus oli pikkuinen komero, jonka Kaino oli haalinut täyteen vaatteita, koruja, hattuja ja kenkiä. Komeron aarteet olivat peräisin kirpputoreilta ja helisevän äidin vanhoista rooliasuista. Yleensä koulumme joulunäytelmä oli se tavallinen Jeesus-vauvasta, mutta tänä vuonna olimme järjestäneet teatteriryhmässä äänestyksen ja päätyneet siihen tulokseen, että jouluevankeliumin esittäminen koko koulun edessä rikkoi uskonnonvapautta. Tänä vuonna esittäisimme Saiturin joulun, joten Kainon komeron kummallisuuksille tulisi todellakin käyttöä. Kiljuimme ihastuksesta, kun Kaino esitteli korsetit ja höyhenpuuhkavalikoimansa, ja Emilia oli pyörtyä nähdessään oikean Wanhan ajan leningin suurine hattuineen päivineen. Komeron tavaramäärästä huolimatta emme löytäneet kaikille hengille aivan kuvausta vastaavaa rekvisiittaa. Olimme kuitenkin kaikki yhtä mieltä siitä, että viikatemieheltä näyttävän Tulevien joulujen hengen kuuluisi olla enemmän kuin kiitollinen saadessaan pukea jotain paljon hienompaa kuin kapisen kaavun - turkisviitan ja siihen sopivan koukullisen sauvan.
Siitä meille sen sijaan tuli riitaa, saisiko Menneiden joulujen henki pukeutua Wanhan ajan leninkiimme vai täytyisikö sen pitäytyä sille varatussa lakanalta näyttävässä valkoisessa mekossa. Lopulta Emilia hävisi demokraattisen äänestyksen, joten henkemme joutuisi tyytymään valkoiseen rättiinsä.
"Mutta tuo mekko on liian kaunis komerossa pidettäväksi!" Emilia vaikeroi lattialta ja puristi kangasta nyrkkeihinsä.
"On pyhäinhäväistys olla käyttämättä sitä." Kaino vain hekotti ja kiltti kun oli, sanoi:
"Sä saat sen omaksi, mä en tarvitse sitä mihinkään."
"Oikeasti?" Emilia tyrmistyi.
"Joo, eihän rakastavaisia henno mitenkään erottaa toisistaan", Kaino nyökytteli.
"Ja jotta Lilla ei tuntisi oloaan syrjityksi, niin säkin saat valita jotain omaksi."
Kaino kaatui päällekarkauksemme voimasta. Suukottelimme häntä joka paikkaan ja hän ulisi allamme.
"Mä haluan sen hatun", minä julistin. "Sen isoimman. En malta odottaa, että pääsen saapastelemaan koulun käytävillä jättimäinen kana päässäni."
Kaino ja Emilia räjähtivät nauramaan.
"Joo, ja esittele se Jesselle myös", Emilia hirnui. "Se ei pysty pitämään näppejään erossa susta kun näkee sun uuden kanaisan tyylin."
"Kuka on Jesse?" Kaino huusi. Heidän kotonaan sai huutaa mielin määrin, koska asunnon seiniin oli asennettu paksut äänieristeet.
"Mitä mä olen missannut?"
"Et mitään", sanoin nopeasti samalla kun Emilia karjaisi päinvastaisen vastauksen: "Kaiken! Mä voin kertoa, tuo ei ole muusta puhunutkaan koko päivänä."