Me kaksi ja muut

5. Mä en tiedä miksi.

Keskiviikkona paistoi aurinko ensimmäisen kerran varmaan koko marraskuussa, ja mä sain siitä ihan hirveästi energiaa. Mä olin ajatellut, että olin syntynyt ihan väärään maahan, sillä täällä paistoi aurinko kunnolla vain kesäisin. Mä olin ehdottomasti kesän laps. Äiti oli kutsunut mua lapsena aurinkopojaksi.

Mä en ollut ihan varma, oliko mutsi oikeassa. Mä olin kuu, enkä aurinko. Mä heijastin muiden valoa.

Puolikas kuu roikkui himmeänä aamuisella taivaalla tarkkaillen. Se oli läsnä, kun mä parkkeerasin mun auton hallin pihalle tutulle parkkipaikalle Tompan Mercedes-Benzin viereen.

Hallilla meidän huoltajat pörräsivät kopissa laitellen kaikkea jo illan peliä varten valmiiksi. Niillä piti kiirettä, sillä meidän huoltajiston kolmas jäsen oli viime viikolla mun tietojen mukaan sanonut vain "¡Adiós mi amigos!", ja lähtenyt Espanjan auringon alle. En morkannut sitä yhtään, vaikka se olikin jättänyt meidät yllättäen kesken kauden. Olihan Suomen marraskuu nyt ihan helvetin paskaa.

Illalla oli viikon ainoa peli, joten me hiottiin viimeisiä juttuja kuntoon aamujäällä. Se tarkoitti lähinnä ylivoimaa, syöttökuvioita ja sellaista.

Mä olin pelannut koko loppukesän harjoituskauden ja nyt alkaneen oinean kauden samassa ketjussa Karimin kanssa. Meillä meni kemiat hyvin yhteen, ja me oltiin molemmat liioittelematta vähän liian hyviä pelaajia Mestikseen. Kun me oltiin kentällä, niin vastustajan päässä alkoi tapahtua, ja muiden kädet täristä – toisten kauhusta ja toisten odotuksesta.

Meidän hyökkäysketjun kolmantena lenkkinä pelasi tänään Tomppa, ja se sopi mulle tosi hyvin. Koska pelaajatkin tulivat ja menivät, niin ketjutkin vaihtuivat aika tiuhaan tahtiin. Toisaalta se oli kiva, sillä mä tykkäsin vaihtelusta. Toisaalta myös varsinkin nuoret pelaajat tarvitsivat pysyvyyttä, ja valmentajat pitivät ehkä juuri sen vuoksi mua ja Karimia aika tiukasti kimpassa.

Treenien jälkeen me käytiin suihkussa ja syömässä läheisellä ABC:llä lounaspöydässä kunnolla ennen peliä.
Mun olo oli ihmeellisen rento, ja se oli outoa, sillä yleensä mua vähän jännitti ja tärisytti ennen peliä. Osaa ihmisistä pieni jännitys terävöitti, mutta mun kohdalla se aiheutti yleensä vain harmia.

Kun Tompan auto kaarsi takaisin jäähallin pihaan, mun teki mieli jäädä vain katselemaan takapenkiltä kattoikkunan paljastamaa palaa puolipilvisestä sinisestä taivaasta. Aurinko oli jo laskemaan päin, ja päivät olivat tähän aikaan vuodesta ihan liian lyhyitä. Mun mielestä aurinko saisi paistaa vaikka päivän ympäri.

Tuttu halli näytti auringon kultaisena hehkuvassa valossa vähän tavallista rähjäisemmälle, säälittävämmälle. Se oli vähän kuin sellainen koditon mun sympatian sytyttävä kaljamahainen viisikymppinen. Sellainen, joka istui reikäisissä vaatteissa jauhaen paskaa ostarilla.

Jäähalli oli kaupungin omistuksessa, mutta kukaan ei oikein ollut jaksanut pitää siitä huolta vuosiin. Ihmiset pakoilivat vastuuta sen huollosta, jonka takia koko paikka oli aika huonossa kunnossa. Hallin vuokra oli kuitenkin sopivan halpa meidän kaltaselle pienelle joukkueelle, ja se oli tosi jees, koska halli oli mulle kuin toinen koti. Ja se sijaitsikin kohtuullisen ajomatkan päässä.

Hallin purkua ja siirtoa paremmalle paikalle oli kaavailtu, sillä paikka oli niin pieni, ettei täällä pystynyt pelaamaan mitään liigapelejä. Lisäksi jää oli ainakin suurimman osan vuodesta aika huonossa kunnossa. Eikä syy ollut meidän jäämiehissä, vaan jäädytyskoneissa, jotka olivat ihan sysipaskat.

Kaikesta huolimatta paikka oli mulle varmaan yksi tärkeimmistä maailmassa. Minne mä sitten elämäni aikana joutuisinkin, mun mieli ja sielu palaisivat aina tänne takaisin. Halli oli ulkoa, ja myös osittain sisältä, aika paskainen. Jos joku tulisi pihalle kuormuri mukanaan ajatuksena romuttaa koko paska, mä olisin silti faijan haulikon kanssa ensimmäisenä ja viimeisenä puolustamassa tätä hallia.