"I think I'll miss you forever, Like the stars miss the sun in the morning skies. Late is better than never. Even if you're gone I'm gonna drive, drive..." ~Summertime sadness, Lana Del Rey *** Joel ja Niilo vihaavat toisiaan antaumuksella - kaikki tetävät sen. Yhteisiä muistoja vuosien varrelta ei voi paeta ikuisesti, vaan jossain vaiheessa ne on kohdattava ja käytävä läpi. Onko mahdollista haudata sotakirves monen vuoden jälkeen ja antaa anteeksi toiselle? Ja mitä siitä seuraa, kun kielletyt tunteet ottavat vallan? Tarina petetyksi tulemisesta, vihasta ja rakkaudesta, höystettynä ripauksella sarkasmia ja hevosia. VAROITUKSET: kiroilu, päihteet, seksi, väkivalta, itsetuhoisuus, slowbuild En omista tarinassa käytettyjä kuvia, ne on otettu Pinterestistä.

Tarina jääkiekkojoukkueesta, mutta ennen kaikkea tarina kahdesta pojasta. Brooks Myers on Oakridge Ottersien kapteeni ja valmis tekemään mitä tahansa, jotta hänet valitaan seuraavana kesänä NHL:ään. Elias Somerset on tuore nuorten jääkiekon MM-mestari, joka joutuu palaamaan Aspenin pikkukaupunkiin pelaamaan isänsä vanhassa kotijoukkueessa. Brooksin silmissä Elias on este hänen tiellään. Elias haluaa vain selvitä vuodesta ja unohtaa. Molemmat pojat elävät ja hengittävät jääkiekkoa. Molemmat pojat ovat hukassa omissa elämissään. Heidän on voitettava mestaruus seniorivuoden lopussa. Pystyvätkö he tekemään yhteistyötä? Onko elämässä jotain arvokkaampaa kuin jääkiekko? Loppuen lopuksi raja pakkomielteen, himon ja rakkauden välillä on häilyvä. Sisältää vahvaa kielenkäyttöä, päihteitä, seksuaalista sisältöä ja väkivaltaa. Be prepared for some shenanigans.

Micke ei ole sitä miltä päälle päin näyttää, ei todellakaan. Päältä päin hän on kova jätkä, paha poika jota kaikki pelkää. Sisältä hän kuitenkin on särkynyt poika, joka pelkää olla oma itsensä. Luukas taas on kävelevä auringonpaiste. Se ikuinen ilopilleri, jonka hymyä on vaikeaa saada pois. Poika on ylpeä siitä mitä on ja siksi hänen reppua koristaakin sateenkaari-rintaneula. | Micke & Luukas | tw: päihteet, väkivalta, mielenterveysongelmat

"Mä kaipasin haleja, helliä ja pitkittyneitä suudelmia, sylikkäin makoilua, vierekkäin nukkumista ja ihan vain sitä että toinen oli lähellä. Mä halusin mun elämään ihmisen, jonka mä voisin tuoda kotiin häpeilemättä ja jonka kanssa mä voisin vaan makoilla mun sängyllä ja puhua. Puhua kaikesta maan ja taivaan välilä. Ja samaan aikaan mä kielsin iteltäni moiset ajatukset, koska se ei tulis ikinä toteutumaan."

"Muista se kultanen sääntö: ei ketään kenen sukunimi alkaa hoolla. Ei ainakaan Mäntylaaksossa." Tuusula oli tuonut mulle vaan ja ainoastaan hirveen hankalia ihmissuhteita, ahdistusta ja rikkinäisen sydämen. Mikäli Mäntylaakso onnistuis tarjoamaan jotain parempaa, olisin voittanut. ///HUOM/// Sisältää juonipaljastuksia Jami-tarinasta!

Eemil Kajanderin elämä ei ole ikinä ollut helppoa. Kaksi vuotta sitten hänen vanhempansa kuolivat autokolarissa, jonka aiheutti Stenmanit, rikas perhe, jonka poika selviytyi onnettomuudesta hengissä. Siitä lähtien Eemil on asunut kahden vanhemman veljensä kanssa, josta ei synny muuta kuin riitaa, huutoa ja erimielisyyksiä. Parhaan kaverinsa kanssa hän on pahaa vauhtia suistumassa pysyvästi raiteilta, jotka veisivät kohti parempaa tulevaisuutta. Kaupungissa, joka on jakautunut kahteen puoleen, asuminen ei ole yksinkertaista, kun tappelut ovat arkipäivää niin toista kuin omaakin puolta vastaan. Kaikkeen siihen ei todellakaan tarvita mukaan Mikael Stenmania, joka muuttaa kaupunkiin serkkujensa luokse asumaan kesken lukuvuoden ja päätyy Eemilin luokalle. Sisäänpäin kääntynyt Eemil vannoo itselleen pysyvänsä kaukana virnistelevästä ja vitsailevasta Mikaelista, joka ei loppujen lopuksi olekaan aivan sitä miltä päälle päin näyttää. Tarinan spin-off: Quatervois Tarina sisältää seksuaalisia kohtauksia, väkivaltaa, alkoholin ja muiden päihteiden lisäksi huumeiden käyttöä, itsetuhoisuutta ja mielenterveysongelmia. Aloitettu 16.7.2019 Lopetettu 31.12.2019

"Ei mitää, mä toivoinki et sä... tai siis, me tullaan pakettina Amandan kans tästä eteenpäin. Kyllä sä sen tiedät", sanoin hiljaa ja laskin toisen käteni Juhan hartialle. Se nojautui reittäni vasten ja annoin käteni kietoutua sen niskaan silittäen miehen solisluuta. "Mä tiedän. Ja mä yritin vähän niinku näyttää, että se on ihan okei", Juha sanoi ja naurahti sitten. "Jos mun lapsuuden kehdon tuominen ei vielä asiaa kertonu tarpeeks selkeesti." "Haluatko sä lapsia?" kysyin vakavalla sävyllä. "En mä tiedä. Tai no, oon mä sitä aina joskus miettinyt, varmaan kaikki on, mut en oo vielä kokenut palavaa halua päästä isäksi", Juha vastasi, se joi kahvistaan ja kiirehti sitten jatkamaan. "Mutta ei se haittaa mua, että mun miesystävällä on lapsi tai muuta. Kyllä mä pidän niistä, koska kyllähän niistäkin ihmisiä kasvaa."

Minusta oli vähän absurdia, että kävelin pimeässä pelkkien katuvalojen valaistuksessa paperikassi kädessäni Nikolai Rautavan kanssa pitkin kotikatuani kohti tuntematonta määränpäätä, mutta toisaalta olin jo alkanut tottua ajatukseen. Meidän kummankaan kannalta ei tainnut olla hyvä idea, että meidät nähtäisiin yhdessä. "Oot ihan oikeessa", Nikolai sanoi ja tuijotin sitä säikähtäneenä unohtaen hetkeksi kävelytaidon. Seisoimme paikallamme yhden katulampun alla ja tajusin vasta sitten, että olin kaiketi puhunut ääneen. Poskiani kuumotti hiljainen häpeä, mutta Nikolain silmissä ei ollut ivaa. Se hymähti ja kohautti olkiaan.

Ojensin röökin takaisin miehelle, kun se oli käynyt huulillani ja suljin hetkeksi silmäni. Juha liikahti hieman, sen käsivarsi painautui olkapäätäni vasten ja sitten kosketus oli poissa. Puuskahdin savut pihalle enkä edes miettinyt yskimistä, joten olin ehkä kuitenkin polttanut aina sen yhden liikaa. Silmäni räpsähtivät auki ja käänsin päätäni katsoakseni Juhaa, vaikka takaraivoni hieroutui paskaista seinää vasten. "Kiitti", sanoin sille ja se hymyili osittain. Sen suupielet värähtivät tupakan ympärillä ja halusin suudella sitä.

"Missä vitun välissä mä oon alkanut tykätä miehistä?" kysyin retorisesti. "Miehet on ihania", Sakari kommentoi. "Sukuvika, taas." "Tää on helvetin huono idea", sanoin itselleni ja isoveljeni tuhahti. "Sanopa elä muuta. Mut sä meet kuitenkin?" "Mä meen kuitenkin."