"Oli legenda jumalasta muiden joukossa, pienestä hopeanhohtoisesta, joka ei osannutkaan luoda elämää kuten muut. Jumalasta, joka itki kyvyttömyyttään, kunnes kyynelistä muodostui hopeinen virta. Virta jatkoi kulkuaan, sen solina saavutti luotujen korvat, taivutti heidän ruumiinsa, piirsi hennot ryppynsä iholle, kunnes tuli aika käydä osaksi maata, sulkea silmät iäksi. Joki mittasi aikaa luoduille, mutta jumala se vain jatkoi itkemistään, sillä niin kauan, kun se itki, luoduilla oli päätös, kaikki elämä kohtasi vääjäämättömän loppunsa." * Kauan sitten jumalat loivat maailman ja jättäytyivät itse sen toiselle puolelle, luomansa rajan taakse. Luodut ihmiset ja eläimet elivät sulassa solussa luonnossa, kunnes ihmisten keskuudesta nousi mies, joka nostatti ihmiset muun luonnon yläpuolelle. Tämäkään ei hetken päästä riittänyt hänelle - hän tahtoi kääntää ajan joen, tehdä ihmisistä kuolemattomia. Mies onnistui tavoitteessaan ja käänsi ajan kulun. Ihmiset tulivat kuolemattomiksi, mutta yhtä lailla jumalat kuolevaisiksi. Jumalat eivät ymmärtäneet omaa kuolevaisuuttaan. Luojien ei kuulu kuolla. Ne kadottivat itsensä kuolevaisuudelleen, rikkoivat oman rajansa ja ryhtyivät etsimään elämää sieltä, missä sitä vielä oli: ihmisiltä. Mitä tapahtuu, kun jumala asettuu kiinni ihmiseen ja alkaa syödä tätä sisältä? Tarina alkaa, kun mielensä menettävät ihmiset alkavat vaatia ajan kääntänyttä miestä vastuuseen. Onnistuvatko he? Voiko aikaa vielä kääntää, vai onko kaikkien kohtalo tulla jumalten tyhjentämäksi? Ontto mieli on kertomus luonnosta voimineen - siitä, kuinka kauas ihminen on juossut omilta juuriltaan, ehtinyt unohtaa, miltä mätäs tuntuu jalkojen alla ja puron solina korvissa. Samalla se on myös tarina kotiinpaluusta, asioista, jotka eivät lähde meistä koskaan.

Laetan kansa uskoo, että maailman ovat luoneet kutojattaret, jotka kutoivat kaiken olevan. Kutojatarsisarilla oli myös veli, jonka tehtäväksi jäi luoda kaikelle olevalle varjot. Katkerana pienestä tehtävästään veli kutoi varjoista sellaiset, että hän voi ihmisten heikentyessä ottaa heidän varjonsa haltuunsa ja kontrolloida heitä. Tällä tavoin veli pyrkii ottamaan kaiken haltuun sisariltaan. Lisanka, suuren perheen toisiksi vanhin tytär, syntyy kuitenkin ilman varjoa. Häntä pidetään piilossa koko hänen elämänsä, ja vasta vanhempana hän ymmärtää sen johtuvan hänen varjottomuudestaan. Mitä varjottomuus tarkoittaa maailmassa, jossa pelätty jumala voi varastaa kenen tahansa varjon?

"Kaikki tallaantuu jalkoihin, liekit nuolevat portille kaatuneitten ruhoja. Ja kun vastapuoli vihdoin pääsee valtaistuinsaliin asti, kuningas luo viimeisen silmäyksen tuhoutuvaan kaupunkiinsa ja kääntyy vastaanottamaan sen, mitä tuleman pitää. Aamuaurinko luo kruunun hänen taakseen, ikkuna välkehtii tuhansissa sävyissä. Kun miekka lävistää kuninkaan rintakehän, hän tietää olevansa sukunsa viimeinen, joka saa pitää auringonvalossa leiskuvaa kruunua kiharoillaan." Tähtien varjelemaa Annorlundan kuningaskuntaa ovat vuosien mittaan vaivanneet niin sukujen keskinäiset sodat kuin ulkopuoliset uhatkin. Mahtisuku on vuosikymmeniä sitten menettänyt hallinnon toiselle suurelle suvulle. Samaan aikaan muurien taa häädetyt villit haaveilevat oikeutuksesta kärsimyksilleen. Kuninkaan metsästäjät suojelevat maata sekä villeiltä että ihmisyydeltä itseltään. Missä kohtaa historia tallaantuu maailman pölyihin, missä kohtaa ihminen lakkaa olemasta ihminen? Ja milloin tähdet lakkaavat hehkumasta suojateilleen? Tämä on tarina niistä, jotka kasvoivat varjelevien tähtien alla. Tarina ihmisyydestä, taakoista ja kunniasta. Siitä, miten jokainen voi saada nimensä tähtiin.

Aina ja Ikuisesti on jatko-osa Kolmen Kuun Valtakunta tarinalle. Tätä kirjaa ei voi lukea ilman, että on lukenut ensimmäisen osan! ~Minä pelkäsin. Pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen. Pelkäsin kiveä, joka nökötti muiden kivien vierellä. Se oli niin lopullista, niin surullista. Hän oli maan povessa, mullan alla. Hänen hento kehonsa oli maatunut jo muodottomaksi. Madot olivat syöneet hänen kuulaan ihonsa, hänen kauniit tummat silmänsä, hänen pehmeät hiuksensa. Häntä ei enää ollut, hän oli poissa, lopullisesti. Se oli minun vikani, minä tiesin sen. Olin tajunnut virheeni, olin ymmärtänyt kuinka paljon menetin, kun tuomitsin hänet. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni, minä pysähdyin hetkeksi ja pyyhin kyyneleet takkini pehmeään kankaaseen. Laskin katseeni hitaasti hautakiveen. Se oli kaunis, kauniimpi kuin muut. Sen päälle oli veistetty pieni tytön hahmo, jolla oli kädessään kukkakimppu. Hautakiven sileään pintaan oli kaiverrettu teksti joka sai sydämeni itkemään: Eleanora Nordlund, syntynyt rakastettuna, kuollut hylättynä. ~ Ellen julma kohtalo saa Kolmen Kuun Valtakunnan horjumaan. Gabrielista tulee oman katkeruutensa orja, joka purkaa surunsa kansalaisiinsa. Kukaan ei välty kuolemantuomiolta hallitsijan edessä, joka ei erota oikeaa väärästä. Itseinhon vallassa Gabriel yrittää etsiä keinoa palauttaa kaikki ennalleen ja uusi ajojahti alkaa, kun hän yrittää etsiä ajankääntäjän käsiinsä. Mutta pystyykö Gabriel korjaamaan elämänsä pahimman virheen, vai tuhoaako hän itsensä lopullisesti?

"Hän ei sano mitään, hänen ei tarvitse - minä tiedän kyllä. Tunnen entisen elämäni valuvan kuin hiekan sormieni välistä." Kun nuoresta Alisasta tulee maagi Valven morsian, ei mikään ole enää entisensä. Ævintýr on romantiikkaa, fantasiaa ja satukuvastoa yhdistelevä tarina. kannen kuva: © Andrew Wong, Unsplash.com

~ Hän vain tuijotti minua. Hän katsoi minua suoraan silmiin, aivan kuin yrittäen nähdä, puhuinko totta vai en. Mutta minä tuijotin häntä itsevarmana takaisin. En suostunut siirtämään katsettani, en sitten millään. Se olisi heikkoutta ja minähän en halunnut olla heikko, olin vahva! Kuningas ei sanonut mitään. Ei sanaakaan. Olisi ollut paljon helpompaa, jos hän olisi huutanut minulle, jos hän olisi sanonut jotain hyvin sarkastista tai loukkaavaa. Sillä hiljaisuus joka ympäröi meitä, oli mitä epämiellyttävin asia koko maailmassa. Se hiljaisuus oli raskas taakka, joka tuntui painavan sydäntäni kasaan. Lopulta kuningas teki jotain, mikä sai minut hetkeksi hämilläni. Hän nojautui vieläkin lähemmäksi minua, niin että nenänpäämme melkein koskettivat toisiaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin ja pidätin hengitystäni. Mahassani tuntuva kutiava tunne sai jalkani lihakset rentoutumaan. Ne muuttuivat hyytelöksi ja olin varma, että kaatuisin jos ottaisin yhdenkin askeleen. Kuningas tuijotti minua silmiin ja kuiskasi hyvin kolkolla äänellä, joka kaikui käytävällä: - Neiti Nordlund, muistakaa että minä en koskaan unohda. Hän räpäytti silmiään yhden ainoan kerran, ja heitti minuun yhden julman katseen. Sitten hän lähti viitta hulmuten, sydämeni kainalossaan. ~ Kolmen kuun valtakunta antaa nuorelle Ellelle toisen mahdollisuuden aloittaa uusi elämä, täysin uudelta pohjalta. Mutta lähtökohdat eivät ole kovin hääppöiset. Ensimmäinen päivä uudessa maailmassa saa yllättävän käänteen, kun Elle joutuu orjaleirille Alexin kanssa. Odottamattomien tapahtumien jälkeen Elle saa oppia, ettei toinen maailma eroa kovinkaan paljon ihmisten omasta. Päänvaivaa aiheuttaa oikukas kuningas, sekä hänen hovinsa ja myös kadonnut Alex. Miten Ellen käy, kun hän löytää itsensä kammottavasta tilanteesta, josta ei ole ulospääsyä?

"Minä en ole ihminen" sanoin kyyneet silmissä. "Et olekkaan. Olet paljon enemmän." Hän vastasi minulle, mutta en uskonut häntä. Vera on 16-vuotias naisenalku, joka asuu Lontoossa adoptioperheessä, jotka rakastavat häntä, mutta Vera ei usko rakkauteen. Jos häntä rakastettiin, niin miksi hänet hylättiin? Koulussakaan ei mene hyvin. Arvosanoiksi hän kyllä saa A, mutta hän on aina vaikeuksissa, jolloin hänen arvosanansa romahtavat. Hänelle tapahtuu aina jotain outoa veden lähettyvillä ja hän on oikeastaan koko ajan veden tekemisissä, koska Lontoo on sateisimpia paikkoja. Kuka nyt uskoisi tyttöä, jolla on yliluonollisen kirkkaat siniset silmät, joka väittää, että vesi-automaatista suihkuava vesi ei ole hänen syytään, vaikka hän tuijottaa tiivisti vesi-automaattia. Mutta mitä tapahtuu kun Vera huomaa koulussa kolme ihmistä joilla ei ole tavalliset varjot...