''Joen rannalla vartoo rakastaan Katjusha, joen korkealla rannalla...'' Kesällä 1939 elettiin Suomessa aikaa, jonka ei uskottu koskaan tulevan: Suomen elintaso näytti lupaavan hyvältä ja Vieno Rautavuori seurusteli. Rakkaansa, Ruslan Sergejevin kanssa elämä tuntui yhtäkkiä valoisammalta, eivätkä mitkään vastoinkäymiset, kuten isoveli Juhanin haukut tai kotikylän jatkuva syrjintä tuntuneet enää niin pahalta. Vaikka suhde oli kielletty ja muulta maailmalta salassa, tuntuivat tämä karjalaistyttö ja puna-armeijan luutnantti löytäneen viimein rakkauden. Onni ei kuitenkaan kestä kauaa, eihän? Niin heidän kuin koko Suomen kauhuksi syttyy sota naapurivaltioita, Neuvostoliittoa vastaan. Tämä ''talvisodaksi'' kutsuttu helvetti tulisi rikkomaan monen ihmisen elämän pysyvästi. Suomen kansa pääsee todistamaan sodan mielettömyyden: Pelosta tulee jokapäiväistä, ruuasta on huutava pula, maata järisyttävät ilmapommitukset ovat osa arkea ja yleinen tietämättömyys riistää hermoja, koskaan ei tiedä milloin kuolema osuu läheiseen tai omalle kohdalle. Tässä sekarorrossa karjalaiset joutuvat jättämään kotinsa ja lähteä sodan jaloista evakkoon. Kylän miehet liittyvät muiden suomalaissotilaiden lailla rintamalle puolustamaan isäinmaata, samaan aikaan kun Neuvostoliiton voittamaton puna-armeija taistelee Stalinin puolesta. Epäinhimillisessä pakkasessa, Mannerheim-linjalla kohtalo ratkeaa. Sota-aikana niin Vienon kuin Ruslaninkin elämä tuntuu hajoavan käsiin. Jatkuvan kuolemanpelon lisäksi myös omatunto kolkuttaa: Onko väärin rakastaa vihollista? Onko oikein toivoa vihollisen kuolemaa, jos hän on sinulle rakas? ''Tajuatko, että petät isäinmaasi , jos rakastat tuota ryssää'' "Me elämme aikaamme varten" Miten näiden vihollismaiden rakastavaisille käy? Onko rakkaus tosiaan sotaa vahvempi? Kumman puolesta elää, rakkauden vai isänmaan? Talvisodasta tulee tänävuonna kuluneeksi 80 vuotta, tarinani on muistolle

"Hän ei sano mitään, hänen ei tarvitse - minä tiedän kyllä. Tunnen entisen elämäni valuvan kuin hiekan sormieni välistä." Kun nuoresta Alisasta tulee maagi Valven morsian, ei mikään ole enää entisensä. Ævintýr on romantiikkaa, fantasiaa ja satukuvastoa yhdistelevä tarina. kannen kuva: © Andrew Wong, Unsplash.com

Veran ja Alecin tarina ei ole ohitse. "Suurin ja pahin vihollinen olen minä itse itselleni. Ajatukseni hyökkäävät kimppuuni säälimättä, raatelevat jokaisen hetken päivästäni kiduttaen, mutta kuitenkin sen verran harkitusti, etteivät ne tapa. Sykli, se loputon sykli päivästä toiseen." Vera on vetäytynyt sodan melskeestä. Hän ei halua kuin unohtaa kaiken kokemansa ja elää ilman muistojaan. Tai niin hän ainakin itselleen uskottelee. Mutta kun Veralle annetaan tilaisuus auttaa sodassa ja saada muistonsa takaisin, voiko hän kieltäytyä? Päättääkö hän elää turvallisessa epätietoisuudessa vai tarttua uudelleen aseisiin?

(KUPLAN JATKO-OSA!) "Meidän on päästävä pois täältä. Pakko." Hän mutisi ja katsoi meitä kaikkia. "Meitä on huijattu pahemman kerran."

"Siinä hän makaa. Hengittäen, viimeisten kipujen valuessa hetki hetkeltä pois hänen kidutetusta mielestään. Niin hauras, pelokas, mutta samaan aikaan vahva ja peloton. Kaikki entinen on mennyttä. Olisi niin helppoa jättää hänet kuolemaan, mutta ei, mieli on liian heikko. Häntä ei voi jättää siihen." Mitä jos olisit menettänyt muistisi? Ja mitä jos heräisit keskellä sotaa, eikä sinulla, tai kenellä muullakaan, olisi aavistusta vihollisesta? Mitä tekisit?

(SHERBROOKEN JATKO-OSA!!!) "Me emme ole mikään armeija, Mejí", hän sanoi ja kurtisti kulmiaan. "Me olemme iskujoukko, Squad Volans. Me olemme selviytyjistä parhaimpia asioissa, joita teemme. Jos te olette tarpeeksi hyviä, pääsette mukaamme. Jos ette, jäätte tänne nuolemaan näppejämme kun me kaadamme Vallan."

Kannaksella 1938, Karjalan umpimetsässä kohtasivat nuori suomalaistyttö ja venäläinen puna-armeijan upseeri. Jo ensisilmäyksellä ilmassa lenteli kipinöitä. Varsinkin, kun tyttö ampui luutnanttia reiteen tämän omalla kiväärillä. Kovasti venäläis-ja kommunistivastainen Vieno, joutuu salaa ottamaan neuvostosotilaan huostaansa. Jottei kielimuuri ja ymmärryksen puute olisi ainoita esteitä. Tulee heidän selvitä paljastumatta IKL:n, AKS:n ja Vienon kovasti aatellisen veljen silmäin alla. Kiinni jääminen tietäisi loppua molemmille . Siita vahvasti fasistivoimainen kotikyläkin pitää huolen. Vahvat poliittiset erimielisyydet ja periaatteet kylvävät jo itsessään riitaa. Kovasti kiroillaan ja hammasta purraan. Miten selviytyä, jos pitää tehdä yhteistyötä oman aatevihollisen kanssa. Selvästi vahvat tunteet voivat johtaa kahteen eri asiaan: kahden ihmisen aatesotaan tai ei-toivottuun romanssiin.

~ Hän vain tuijotti minua. Hän katsoi minua suoraan silmiin, aivan kuin yrittäen nähdä, puhuinko totta vai en. Mutta minä tuijotin häntä itsevarmana takaisin. En suostunut siirtämään katsettani, en sitten millään. Se olisi heikkoutta ja minähän en halunnut olla heikko, olin vahva! Kuningas ei sanonut mitään. Ei sanaakaan. Olisi ollut paljon helpompaa, jos hän olisi huutanut minulle, jos hän olisi sanonut jotain hyvin sarkastista tai loukkaavaa. Sillä hiljaisuus joka ympäröi meitä, oli mitä epämiellyttävin asia koko maailmassa. Se hiljaisuus oli raskas taakka, joka tuntui painavan sydäntäni kasaan. Lopulta kuningas teki jotain, mikä sai minut hetkeksi hämilläni. Hän nojautui vieläkin lähemmäksi minua, niin että nenänpäämme melkein koskettivat toisiaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin ja pidätin hengitystäni. Mahassani tuntuva kutiava tunne sai jalkani lihakset rentoutumaan. Ne muuttuivat hyytelöksi ja olin varma, että kaatuisin jos ottaisin yhdenkin askeleen. Kuningas tuijotti minua silmiin ja kuiskasi hyvin kolkolla äänellä, joka kaikui käytävällä: - Neiti Nordlund, muistakaa että minä en koskaan unohda. Hän räpäytti silmiään yhden ainoan kerran, ja heitti minuun yhden julman katseen. Sitten hän lähti viitta hulmuten, sydämeni kainalossaan. ~ Kolmen kuun valtakunta antaa nuorelle Ellelle toisen mahdollisuuden aloittaa uusi elämä, täysin uudelta pohjalta. Mutta lähtökohdat eivät ole kovin hääppöiset. Ensimmäinen päivä uudessa maailmassa saa yllättävän käänteen, kun Elle joutuu orjaleirille Alexin kanssa. Odottamattomien tapahtumien jälkeen Elle saa oppia, ettei toinen maailma eroa kovinkaan paljon ihmisten omasta. Päänvaivaa aiheuttaa oikukas kuningas, sekä hänen hovinsa ja myös kadonnut Alex. Miten Ellen käy, kun hän löytää itsensä kammottavasta tilanteesta, josta ei ole ulospääsyä?

"Pieni vihje näin ystävien kesken - jos et kerran ole rakastunut häneen, sinun kannattaisi ehkä lakata tulemasta ammutuksi hänen vuokseen." Red Stron. Jassminadara Thomas. Cardiffin poliisin henkirikosyksikkö. Murhaajien nappaaminen Walesissa ei ole koskaan ollut - eh, räjähdysalttiimpaa. Best ranking: #1st in mystery. ** Varoitukset: Päähenkilöt ovat murhatutkijoita, joten tarinassa kuvataan murhatutkimusta ja väkivallan uhreja. Disclaimer: Tarinan idean pohjana toimii muualla kirjoittamani HP-fanfiction, joten vaikka suurin osa maailmasta on originaalia, alkuperäisen ficin muistoina vilahtelee satunnaisia sivuhahmoja Harry Potter -kirjoista (tarinan seuraaminen ei vaadi HP-maailman tuntemusta). Näiden hahmojen osalta kaikki kunnia kuuluu J.K. Rowlingille, eikä tämän tekstin kirjoittaja ansaitse tekstillään sen enempää rahallista kuin muutakaan materiaalista hyötyä. Muut henkilöt (sis. pääkaksikon) sekä tarina ja juoni ovat omaa käsialaani, ja näiden osalta all rights reserved :)

"Katsos ystävä hyvä kun me kaikki taidamme olla jollain tavalla mutantteja. Ellet ole huomannut, me olemme sydämettömiä tappajia, joille oma henki on pelkkä riippakivi. Me olemme kamalia toisillemme ja itsellemme, emmekä pääse siitä mihinkään. Me olemme ihmisiä, ja ihmiset ovat mutantteja", sanoin, ja painoin aseen liipaisimesta. Highest raking: 1st in Action