"Olla susi ja unohtaa itsensä - unohtaa, mitä on olla ihminen. Minä rakastin sitä, sinä rakastit sitä, mutta ongelma piilikin juuri siinä: ennen kaikkea minä rakastin sinua, mutta sinä rakastit metsää paljon, paljon enemmän." Kannen kuva: © Masaaki Komori, unsplash.com

Tämä kaunis tarina kertoo kahden lokin välisestä rakkaudesta. Tarinan ensimmäiset osat ovat kirjoitettu huonosti ja paskalla huumorilla. Lopussa onkin aivan liikaa kielioppivirheitä, mutta ei se haittaa.

Maya on 16-vuotias tyttö, joka elää keskellä zombien valtaamaa maailmaa. Kuukausia sitten hän menetti veljensä jonka kanssa hän oli selvinnyt jo yli vuoden. Yllättäen Maya tapaa kolme erittäin kohteliasta (he siis ilman varoitusta rynnivät Mayan autoon ja käskivät kaahata henkensä edestä) miestä, jotka ottavat Mayan leirin jäseneksi. Henkiä lähtee ja kauhua kylvetään kun elossa olevat ihmiset taistelevat hengestään. Ruoka ei kasva puissa eikä vettä enää hanoista tule. Ketkä selviävät elossa? Löytyykö isoveli Mike? Pystyykö Maya tappamaan oman henkensä tähden? Nämä kysymykset kovertavat Mayan mieltä.

"Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tekeillä. Kukaan ei osannut selittää. Maanjäristykset eivät muuttaneet taivasta pysyvän hämäräksi eikä omituisinkaan ydinsäteily saisi rakennuksia romahtamaan. Oli kyse jostain muusta. Ihmiset kutsuivat sitä Surmaksi." Kun hämärä on viimein väistynyt, on jäljellä maailma, joka uudelleenrakennuksen sijaan mieluummin tuhoaa itsensä kokonaan. Viisi nuorta matkaa kohti rannikkoa perheenjäsenten löytämisen ja uuden tarkoituksen toivossa. Yksi on sattuman valikoima, toinen ennestään vahva ja kolmas sovelias viihteeksi. Ja korkeammat voimat tahtovat leikkiä heidän kanssaan.

Veran ja Alecin tarina ei ole ohitse. "Suurin ja pahin vihollinen olen minä itse itselleni. Ajatukseni hyökkäävät kimppuuni säälimättä, raatelevat jokaisen hetken päivästäni kiduttaen, mutta kuitenkin sen verran harkitusti, etteivät ne tapa. Sykli, se loputon sykli päivästä toiseen." Vera on vetäytynyt sodan melskeestä. Hän ei halua kuin unohtaa kaiken kokemansa ja elää ilman muistojaan. Tai niin hän ainakin itselleen uskottelee. Mutta kun Veralle annetaan tilaisuus auttaa sodassa ja saada muistonsa takaisin, voiko hän kieltäytyä? Päättääkö hän elää turvallisessa epätietoisuudessa vai tarttua uudelleen aseisiin?

"Siinä hän makaa. Hengittäen, viimeisten kipujen valuessa hetki hetkeltä pois hänen kidutetusta mielestään. Niin hauras, pelokas, mutta samaan aikaan vahva ja peloton. Kaikki entinen on mennyttä. Olisi niin helppoa jättää hänet kuolemaan, mutta ei, mieli on liian heikko. Häntä ei voi jättää siihen." Mitä jos olisit menettänyt muistisi? Ja mitä jos heräisit keskellä sotaa, eikä sinulla, tai kenellä muullakaan, olisi aavistusta vihollisesta? Mitä tekisit?