Katsoessani niihin itkuisiin ja pettyneisiin silmiin, olisin halunnut jälleen painaa pääni alas ja alkaa itsekin itkeä. Se, että hän tiedosti minun valehtelevan ja oli huolissaan siitä, etten voinut kertoa hänelle totuutta, sai minut tuntemaan kuvostusta itseäni kohtaan. Mutta joka kerta, kun nostin katseeni häneen, tiesin, että totuus ei uppoisi häneen koskaan. Minua ei kuunneltaisi, eikä uskottaisi.
Amanda on tyttö peruskoulun viimeisiltä vuosilta, jonka ainoa tavoite on löytää elämäänsä onni. Yksinkertaista? Se on kuitenkin tavoite, joka on vaikea toteuttaa, jos asuu pienessä kaupungissa, on aloittanut uuden koulun ja on murrosiässä oleva neiti, vasta etsimässä itseään. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, kolmannen asteen masennus, nopeasti kiitävät vuodet, vaihtuvat kaverit, seksuaalisuutensa etsiminen, päihdeongelmat ja ennen kaikkea se suuri rakkaus, nalkuttavan perheen kanssa, murtavat pienen ihmisen liian moneen kertaan. Onko ihmisen todellinen tarkoitus maan päällä löytää itselleen onni, kun kuoleminen on vain toinen onnellinen vaihtoehto?
~ En halua tällä tarinalla nostattaa kenellekään itsetuhoisia ajatuksia, vaan auttaa muita näkemään, kuinka pohjalle ihminen voi mennä ja silti nousta onnellisena sieltä ylös ~
"Oisko sul millää lainaa kynää?" kysyn vieressäni istuvalta pojalta.
"Joo tottakai, kunhan se tulee ehjänä takas", tuo toteaa ja tökkää mun käteen pastellin sinisen lyijykynän. Jostain syystä hymyilen tuon kynän värille.
Niklas on mustahiuksinen poika, jonka mielialat menevät kuin vuoristorata. Noel on poika, jolla riittää positiivisuutta jakaa vaikka kenelle. Onko ruotsinkurssi vain puolen vuoden tuttavuus vai uskaltaako Niklas olla se ilonen pikkupoika mikä hänen sisällään elää.
---
En omista kuvia vaan löysin ne Pinterestin ihmemaailmasta. :)