"Koskelan oli vaikea pidätellä enää itkuaan. Hän puristi ruusukasaa sylissään ja katseli ylpeyttä huokuen hänen poikiinsa. 'Tää meijän konekiväärikomppania vai mikä se ny sit virallisesti onkaan, niin se on jottain niin ainutlaatusta, ett mää toivon, ett me ollaan kaik ikuisest ystävii erilaisuudest hualimat', oli Hietanen kerran sanonut. Niin Koskelakin tosiaan toivoi heidän välilleen ikuista ystävyyttä, vei elämä sitten mihin tahansa." Konekiväärikomppanian pojatkin onnistuivat joskus valmistumaan ylioppilaiksi. Mitä elämä oikein tuokaan eteen idealistisille nuorukaisille? Kestääkö ystävyys muuttuvia elämäntilanteita? Sitä ei kukaan tiedä, mutta nyt on aika nauttia omista saavutuksistaan.