Erään pienen keijukaisen tarina, joka ei onnellinen ole, kaikkea muuta. Satukirjamainen pieni kertomus, jonka päätöksen pysyvyydestä ei ole takeita.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Saattaa saada jatkoa, toistaiseksi pysyy ainokaisena novellina. Kertoo oman Dungeons & Dragons -hahmoni taustatarinan, mikä itsessään ei tarinan kannalta ole kovin relevanttia, mutta mikä on hauska pieni fakta.
(Tiedän, novelli sisältää pienimuotoisia, hyvin huomaamattomia plot holeja, mutta niiden ratkaisut eivät yksinkertaisesti ole aivan vielä valmiita astumaan päivänvaloon. Kestäkää ja kärsikää siis kanssani.)
Tarinan seassa oleva runo on peräisin täältä: https://keskustelu.suomi24.fi/t/4835536/karmivia-runoja
"He tulivat jonoissa. Olkapäille oli asetettu valkoisia viittoja merkiksi toimituksen häpeällisyydestä. Valkoinen väri muistutuksena siitä, mitä he eivät voineet saavuttaa. Minä kuitenkin tiesin totuuden pelkästään katsomalla heitä silmiin, joissa pelko lepatti liekin lailla saaden koko olemuksen näyttämään lasinhauraalta. He kuvittelivat pelkäävänsä minua ja mustekääröjensä sisältöä, mutta se en ollut minä, kenen kuvaa he eivät kestäneet havaita ikisyvän altaan pinnasta."
Athalassa ihmisten pahat teot kertyvät musteeksi kääröihin. Keväisin Musteenkantajaksi kutsuttu, pyhitetty olento vapauttaa kansan musteensa painosta - sen jälkeen he voivat aloittaa kaiken alusta. Kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä toimituksen luonteeseen. Valheet ja epäilyt mustaavat maailmaa entisestään. Kuinka paljon kansalta pimitetään, ja kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään saadakseen tietää?
Musteenkantaja kertoo ihmisyydestä sen eri puolilta. Se kertoo niistä, jotka olivat valmiita ottamaan selvää - ihmisistä, jotka tekivät kaikkensa ymmärtääkseen mustavalkoiseksi käynyttä maailmaa. Musteenkantaja on tarina häpeästä, ylpeydestä sekä kaiken alta valon lailla kuultavasta toivosta.