Oli kerran nuorimies

~2~

Avasin silmäni. Harmaat pilvimassat olivat kerääntyneet taivaalle. Tuuli tarttui keinuun ja heilutti sitä hitaasti edes takaisin, sai kettingit kitisemään. Puuskat humisivat kerrostalojen välissä.

Käänsin päätäni ja katsoin vielä kerran sen tietyn asunnon ikkunoita. Joku päivä siihen muuttaisi uudet ihmiset. Ehkä perhe, ystävykset, pariskunta tai jopa sisarukset, sellaiset joilla on samanväriset silmät ja molemmilla yhtä hurmaavat hymykuopat.

Veri on vettä sakeampaa.

Ymmärsin kliseisen sanonnan merkityksen vasta, kun Silja lähestyi minua viimeisen kerran.

Minun ei pitänyt nähdä häntä sen illan jälkeen. Ei todella pitänyt. Äidille soitettiin viikkon päästä ensimmäisen kuulusteluni jälkeen. Syytteistäni oltiin luovuttu. Miten kätevää. Ensin he saivat minut hiljaiseksi ja sitten nuoren ikäni ja "elämässä eteenpäin menemisen" nojalla antoivat kaiken olla. Eivät he olisi voineet voittaa, jos sitä kaikkea oltaisiin tutkittu yhtään syvemmin. Ja he tiesivät sen itsekin.

Pääsin tunnilta myöhään. Englannin opettaja oli halunnut jäädä puhumaan minulle, entiselle mallioppilaalleen, huonosti menneestä sanakokeesta. Hän oli katsonut minua silmiin, mutta ei ollut silti tajunnut että sophisticated-sanan oikeinkirjoitus oli sillä hetkellä murheistani kaikista vähäpätöisin.

Olin kävellyt tyhjillä käytävillä, kun näin Siljan tulevan rehtorin kansliasta. Hän oli käynyt hakemassa viimeiset paperit, jotta koulun vaihto sujuisi. Olihan tämä sentään muuttamassa pois täältä. Katseemme olivat kohdanneet ihan vain hetkeksi, mutta se riitti saamaan Siljan jähmettymään.

Vaikka syytteistä luovuttiin, minua oltiin neuvottu pitämään etäisyyttä Norreneihin. Mutta ei se ollut syy, miksi lähdin ulos ensimmäisistä ovista josta pääsin toivoen, että olisin valinnut toisen reitin kielten luokilta.

-Noel, odota! Kuulin Siljan huutavan perääni. Olin jatkanut matkaani ja luullut, että hän tajuaisi vähemmästäkin. Mutta ei.

Tunsin tämän otteen puristuvan käsivarteni ympärille. Riuhtaisin itseni irti ja käännyin ympäri. Silja otti refleksinä askeleen taaksepäin. Ei se sitten saanutkaan sanaa suustaan, kun kohtasi minut.

Katsoin tyttöä, enkä nähnyt mitään muuta kuin pitkät silmäripset, oliivinvärisen ihon, terävän leukalinjan ja veistosmaiset poskipäät. Miten minä olinkin ollut niin tyhmä? Hän oli kaikin puolin Kristianin sisko, huomasihan sen ulkonäöstäkin. Ehdottomasti samaa verta.

Sisaruus sitoi heitä kahta yhteen, teki läheisiä tasolla, mitä minulla ei ollut koskaan mahdollisuutta saavuttaa kummankaan kanssa. Se oli joskus saanut minut mustasukkaiseksi. Nyt en tuntenut mitään muuta kuin halveksuntaa.

-Mitä sä haluat? Äläkä luulekaan pahoittelevasi. Sun anteeksi pyynnöt ei merkkaa mulle paskaakaan, sanoin terävästi, kun näin Siljasta, että hän oli tekemässä juuri niin.

-Mä en ikinä halunnut satuttaa sua... Kristian sanoi, että sä halusit sitä. Te riitelitte jälkeenpäin, sä olit humalassa ja vihainen. Halusit saada mut häntä vastaan. Kristian olisi menettänyt mun huoltajuuden, jos sä olisit mennyt poliisille ensimmäisenä. Sun pitää ymmärtää, ei mulla ole ketään muuta kuin Kristian. Sä tiedät sen. Tän ei pitänyt mennä näin pitkälle, Silja selitti kyyneleitään pidättäen. Puristin käteni nyrkkiin. Hänkö ei oikeasti tajunnut miltä kuulosti? Se ei todella ymmärtänyt kuinka itsekäs oli?

Hän oli uskonut veljeään. Silja oli nähnyt minut sinä iltana, hän oli nähnyt millaisessa kunnossa olin, kuinka pirstaleina. Hän oli nähnyt minut kaikkein heikoimmillani, pohjamutiin pudonneena. Mutta oli silti Kristianin puolella.