Kyyneleet poskillasi

Huomenna olisi se päivä, saisin tietää miten Rakkaalleni käy, jääkö hän henkiin vai
en. Ei se koskaan tietenkään ole varmaa, mutta arvio olisi aika varmasti lopullinen.

Hengitän syvään, katsellen vierelläni istuvaa tyttöä silmiin. Tämän naama on aivan kalpea, samalla kun hänen silmistään valuu kyyneleet. Haluaisin lohduttaa häntä, mutten osaa. Hengitän syvään, pyyhkien silmiäni varovasti, sillä alan tajuta hiljalleen asioita.

Entä jos Olivia ei selviäsi? Entä jos hän jää henkiin, mutta olisi täysin toimintakyvytön? Tai entä jos Olivia olisi loppuelämänsä sairaalassa?
En voi elää näiden ajatusten kanssa, oloni on sietämätön. Yritän kuitenkin parantaa oloani ajattelemalla, että tytön olon on oltava sata kertaa minun oloani hirveämpi, enkä usko että tää saisi oloaan millään paremmaksi.

"Ootko sä valmis?" kysyn hymyillen, hengittäen raskaasti. Tytön nyökätessä, kumarrun hieman alemmas, halaten varovasti.
"Hyvin se menee", kuiskaan hiljaa. Tunnen Olivian nyökkäävän, halaten minua heikosti takaisin. Nousen hitaasti ylös, hymyillen tälle jälleen hieman. Siirryn hieman kauemmas, katsellen Olivian ja lääkärin perään.

Noin viiden tunnin kuluttua, nään lääkärin tulevan minua kohden, huolestunut ilme kasvoillaan. Huolestun miltein heti, naisen edes avatessa suunsa.
"Olen pahoillani, Olivia oli niin huonossa kunnossa", nainen sanoo. Nyökkään ihan hieman, sulkien silmäni hitaasti. Tiedän ihan täysin mitä hänelle kävi. Kumarrun hitaasti alemmas, peittäen naamani käsilläni.
"Olen pahoillani, me yritimme kaikkemme", hän sanoo kuiskaten, istuutuen viereeni. Nyökkään jälleen hieman, olen oikeasti aika varma, ettei elämäni edes enää jatkuisi tästä.

Olivia... Hän oli niin kaunis, ystävällinen ja avulias tyttö. Ehdimme olla yhdessä 2-vuotta, ennen kuin kuulimme Olivian keuhkosyövästä. Muistan täysin kuinka molemmat murruimme, ja olimme ihan valmiita muuttamaan sairaalaan. Molemmat tapahtuivat, mutta loppua emme kumpikaan missään vaiheessa olettaneet. Olimme hyvin positiivisia, loppuun asti.

Nyt Olivia on vain muisto, paras ja surullisin. Elämäni mullistui täysin sen päivän jälkeen 25.10.2002. Se päivä oli hirvein elämässäni.
Toivon, ettei kukaan joutuisi kokemaan tätä kohtaloa.

Kiitos päiväkirja kuuntelusta, olet ainoa joka minua kuuntelee enää näinä pävinä.