Se, jota aika ei unohda

Kusipää nro 1

''Emmekö ole jo puhuneet tästä vai mitä, Kai?''

Dean pyöritteli tummansinistä lyijykynää sormiensa välissä. Pieni toimisto näytti entistä sekalaisemmalta viime kerran jälkeen. ''Tiedän, että koulu ei välttämättä ole kiinnostavin asia kaltaisesi nuoren elämässä, mutta äitisi soitti minulle eilen jo viidennen kerran tällä viikolla.''    

Samalla, kun yritin keskittyä Deanin monotoniseen soperrukseen, sormeni hapuilivat hermostuneesti kuluneen takkini ruostunutta vetoketjua. Äiti oli uhannut heittää vanhan takin pois ja yrittänyt epäonnistuneesti suostutella minut vaateostoksille. Tummanvihreä takki roikkui alas lysähtäneillä hartioillani ja oli vaarallisen lähellä pudota sotkuiselle lattialle.

''Joka tapauksessa'', Dean suoristi hieman hartioitaan ja laski lyijykynän pöydälle, ''En raahannut sinua matikan tunnilta vain kuulemaan samaa sepitystä kerta toisensa jälkeen.'' Näetkös pidän Deanista. Hän ei ollut kuten muut opettajat -hän ymmärtää nuoria tai ainakin yrittää- ja sen takia löydän itseni yhä useammin Mr. Mooren toimistosta. Älä kuitenkaan kerro hänelle, että mainitsin hänen sukunimensä. Ensimmäisenä vuotena, kun astuin Deanin luokkahuoneeseen, hän henkilökohtaisesti kielsi meitä käyttämästä sukunimeään, koska vaikuttaisi keski-ikää lähestyvältä, liian pirteältä ikäisekseen -mieheltä, ja sitä hän ei halua olla.

Katseeni vaelteli ympäri pientä, sotkuista. Hyllyt oli ahdattu täyteen tärkeän näköisiä papereita, joista osa lojui jo lattialla. Jos yhden asian olin oppinut Deanista, niin se oli, että hänen mielestään järjestys oli yliarvostettua. Ei hän koskaan niin sanonut, mutta tämän toimisto oli ilmielävä todiste päätelmästäni. Deanin toimisto näytti suoraan rikoselokuvan kohtaukselta, jossa kuuma ja mysteerinen etsivä kuulustelee lainsuojatonta heppua, joka on maailman vaarallisin rikollinen tai sitä rataa, kunnes koko paikka posahtaa ja paha setä kävelee ulos muina miehinä. Tämä olisi voinut olla elokuvan huipennuskohtaus, mutta oli kolme ongelmaa:

1) Dean saattoi olla viehättävä, -kyllä sanoin toista miespuolista henkilöä hyvännäköiseksi, koska maskuliinisuuteni kestää sen toisin kuin Jarren Haltonin- mutta mysteerinen hän ei ollut. Hän oli opettajaksi lähes liian avoin ja rehellinen mielipiteissään. Tämä jakoi porukan kahteen sakkiin: ne, jotka ihailivat Deanin suorasukaisuutta ja palvoivat maata tämän alla, ja ne, jotka itkivät äidilleen rehellistä palautetta surkeasta historian esseestään. 2) Koulussamme ei ikipäivänä kuvattaisi elokuvaa. Chesterfordin lukiossa poltettiin pilveä vuotavien rännien alapuolella ruostuneen liikuntasalin vasemmalla kulmalla. Kirjastossa tehtiin enemmän vaihtokauppaa, kuin missään kaupungin virallisessa liikkeessä, ja jokainen toisen vuoden opiskelija saa salaiset koordinaatit, jotka johtavat koulun yhteiseen viinapiiloon. Tämän valon tiedossa, ainut elokuva, joka kuvattaisiin, olisi päihteitä vastaan kampanjoiva lyhyt ja sieluton dokumentti, joka esitettäisiin koulun joka tilaisuudessa. 3) Sankarit saavat kaikkein eniten paskaa niskaansa, ja olen saanut tarpeekseni omasta osuudestani.

Napakka koputus ravisti minut päiväunistani. Deanin utelias katse siirtyi aukeavaan oveen, jonka toisella puolella seisoi kaksi hahmoa; pirteä nainen ja vakavamielinen mies. Mieleni teki sisäisen oksennusrefleksin, kun naisen vahva, hieman kulahtanut hajuvesi saavutti herkät aistini.

''Aa, käykää ihmeessä peremmälle'', Dean -tai paremmin petturi- nousi kättelemään erikoista parivaljakkoa. Uskomatonta. Luotettava historian opettajani ei saarnannut minulle samoja asioita vaan hän oli tuonut ammattilaiset asialle. Seuraavat 20 minuuttia kuluivat sumun peitossa. Nainen, jonka nimen ehdin jo unohtaa, kyseli minulta yksitoikkoisia kysymyksiä, joita jokainen lääkäri ja hoitaja oli kysynyt viimeisen yhdeksän kuukauden aikana.

Toimiko lääkitykseni? Miten kotona sujui? Oliko mielialassa tapahtunut mitään muutoksia? Olin jo korviani myöten täynnä kysymyksiä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kun joku kysyy, miten minulle menee, he haluavat kuulla, että elämäni on saanut uuden positiivisen käänteen, lääkkeet tekevät minusta 200 prosenttia iloisemman ja kaikki synkät ajatukset ovat kadonneet päästäni. He eivät halua kuulla, etten ole viettänyt kunnollista yötä viimeiseen kolmeen kuukauteen. He eivät halua kuulla, että vietän joka ikisen äidinkielen tunnin koulun ränsistyneen katoksen alla. Aikuiset -varsinkin ne, jotka kantavat tekopyhää valkaistua hymyä- haluavat elämän menevän koko ajan tasaista ylämäkeä, jonka huipulla on tylsä ja tavanomainen elämä valkoisessa naapurustossa, puolison ja kahden lapsen kanssa.

''Olemme olleet viime aikoina yhteydessä koulusi sekä lastensuojelun kanssa tämänhetkisestä tilanteestasi ja olemme tulleet yhteisymmärrykseen, mikä on parasta sinun kannaltasi juuri nyt.''

En tiedä, mitä tuona hetkenä odotin kuulevani, mutta ne seuraavat sanat eivät todellakaan olleet se. Seuraavat 20 minuuttia kuluivat sumunpeitossa. Astelin erikoisen parin kanssa koulun punaisista ovista ulos viileään kevätilmaan. Erotin Deanin seisomassa ikkunansa edessä, josta tämä katseli lähtöäni tarkkaavaisesti toisesta kerroksesta. Katseemme kohtasivat ehkä murto-osa sekunnin ajaksi, mutta siinä ajassa en saanut pahoittelevaa tai säälivää katsetta historian opettajaltani. Sen sijaan näin hänen suunsa kaartuvan huvittuneeseen virnistykseen ikään kuin olisi tiennyt mihin olin sotkemassa itseni.

Dean Moore = kusipää nro 1