Mun jalat eivät suostuneet liikkumaan.
Valkku kantoi bussin tavaratilaan verkkopussillista lentopalloja. Se uskoi, että omat välineet toivat onnea, vaikka treenipaikoilla ne sekoittuivatkin nopeasti muihin kelta-sini-raidallisiin palloihin. Parhaimmat iskuni mäkin olin tosin saanut juuri kyseisillä palloilla, joiden kunnosta valkku oli erityisen tarkka. Laittoi meidät aina ennen treenejä varmistamaan, että ilmaa oli riittävästi. Se oli aina painottanut, että me voisimme olla kuinka hyviä tahansa, mutta huonolla pallolla treenaaminen ja sen tuntuun totuttautuminen koituisi vielä kohtaloksi.
Koko joukkue oli paikalla, osa pakkautunut jo sisälle bussiin ja osa vielä lastaamassa urheilukassejaan bussiin. Jonttu ja Tuke olivat ainoat, jotka seisoivat tyhjin käsin menemättä bussiin. Tuke ohjeisti muita tavalliseen tapaansa suoraselkäisenä kapteenin elein. Auktoriteetin tilalle nousi huoli ja levottomuus, kun se alkoi tähyilemään ympärilleen.
Piilouduin nopeasti paremmin rakennuksen nurkan taakse ja toivoin, ettei se ollut nähnyt mua. Tiesin, että olin säälittävä ja raukkamainen, mutta mä en vain pystynyt siihen vielä.
Tuke oli lähtenyt kämpiltä tavalliseen tapaansa iltapäivällä treeneihin ja me oltiin sovittu, että nähtäisiin bussilla.
Mutta mun jalat eivät suostuneet liikkumaan.
Nojasin tiiliseinää vasten ja hautasin kasvot käsiini. Olin ollut niin varma ihan hetki sitten.
Käsien pehmeä iho tuntui edelleen vieraalta. Niin kauan kuin vain jaksan muistaa, olivat sormeni olleet rosoiset ja rispaantuneet, suojaavaan teippiin käärityt.
Äiti oli vienyt mua junnuna yhtenään kokeilemaan kaiken maailman harrastuksia, jotta en käyttäisi kaikkea loputonta energiaani itseni kolhimiseen ja kodin tavaroiden tuhoamiseen. Kaikki lajit jalkapallosta uimahyppyihin olivat yhtä toivottomia. Mutta lentopalloon minä koukutuin saman tien. Siellä minä tutustuin myös Tukeen, tai niin ainakin porukat mulle kertoivat.
Koska jos totta puhutaan, en muista paljoa ajasta ennen lentopalloa tai Tukea. Ne kaksi olivat tulleet aina samassa paketissa, eikä lapsuudellani sitä ennen ollut mulle juurikaan painoarvoa.
Koulussa kaikki kyllästyvät ikuiseen jankutukseeni kyseisestä lajista enkä liikuntatunneilla halunnut koskaan pelata muuta kuin lentopalloa. Joskus opettajat kysyivät, että miksi juuri lentopallo, eikä aivokapasiteettini sen ikäisenä riittänyt mihinkään muuhun vastaukseen kuin, että se on hauskaa. Enkä minä vielä moneen vuoteen osaisi vastata siihen kysymykseen yhtään järkevämmin.
Mä ja Tuke oltiin erottamaton tiimi. Vielä yläasteellakin me suunnilleen elettiin ja hengitettiin lentopalloa. Jos ei jääty hallille treenaamaan ylimääräistä, niin sitten lähdettiin rannalle pelaamaan, vaikka kaksin, jos ei saatu muita mukaan. Me ei käyty samaa koulua, mutta koko kaupungin yläasteiden yhteisissä urheilutapahtumissa löydettiin toisemme aina verkkojen luota.
Tuke oli mua vuoden vanhempi ja se oli koko yläasteen ajan hehkuttanut urheilulukiota, joka oli kuulemma maan paras. Numeroidensa puolesta se pääsisi sinne helposti, enkä mä uskonut, että soveltuvuustestitkään tuottaisivat sille vaikeuksia.
Koulu oli niin kaukana, että Tuken oli pakko muuttaa omilleen. Vaikka se asuikin monen sadan kilometrin päässä, ei se muuttanut meidän välejä. Me soiteltiin lähes päivittäin, viestiteltiin ja puhuttiin facetimessa. Mulla oli kotona muitakin kavereita, jotka mä sain monesti puoliksi houkuteltua ja puoliksi huijattua pelaamaan kanssani, mutta treeneissä oli kyllä huomattavasti tylsempää ja juoksulenkit puuduttavampia ilman Tukea. Se tuli käymään vanhemmillaan lomilla ja välillä viikonloppuisinkin, mutta tämän lähtöpäivät takaisin koululle olivat olleet aina kaikista kamalampia. Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että ensi syksynä meistä tulisi taas erottamattomat.
