"Helvetin homo"

1. Syytön vaiko syyllinen?

Mun elämä ei oo ikinä ollut mitään ruusuilla tanssimista, mutta kyllä mä nyt kaikesta oon selvinnyt. Toistaseksi ainakin.

Kaikki kuitenkin muuttu ihan helvetisti mun isoveljen Viljamin kuoleman takia.

Mut sinäänsä Villen kuolema oli helpotus. Ei tarvinnu kuunnella sen ja sen diilerin ongelmia joka yö, sain alkaa säästää vihdoin rahaa, en tuu joka viikko enään hakatuks. Ainakaan niin usein.

Omat ongelmathan siinä myös tuli. Villen henkilökohtanen diileri Make kyselee multa mun veljen maksamattomia velkoja, mutta ei se mikään hiton iso asia ole, kun rikkaathan mun vanhemmat on. Vaan ei kovin onnellisia.

Isä haluais mulle jonkun blondin kiltin heppatytön, mutta ei sanon minä. Niin kauan kun mulla henki pihisee nii en parisuhteesen ryhdy.

***

Istuin luokan perällä tuijottaen koe-paperiani. Pähkäilin matematiikan laskuja ja prosentit pyörivät päässäni. Huokaisin, katsoin ikkunasta ulos sakeaan ilmaan ja lumiseen maahan. Talvi täällä  on niin helvetin synkkä ja apea. No mut, niin olin mäkin. Tai siis niin mulle sanottiin. Näytän kuulemma tosi kolkolta ja tyhjältä.

Katselin lumen tippumista taivaalta, kunnes havahduin taskussa värisevään puhelimeeni. Viittasin ja nousin pulpetin äärestä sanomatta yhtikäs mitään. Koko luokka kääntyi katsomaan minua, samaten opettaja. Jätin melkein valmiin kokeeni opettajan pöydälle lähtiessäni luokasta reppu olalla. Lampsin luokan ovelle, väänsin lukon auki ja menin käytävään. Pengoin puhelintani taskusta. Äitini soitti. Pyyhkäisin luurin vasemmalle (vihreää kohti) ja laitoin puhelimen korvalleni. Tarkkailin ympärilleni, ettei käytävällä vain olisi muita, mutta ketään ei onnekseni näkynyt.

"No?" Kysyin puhelimeen samalla, kun ääneni kaikui tyhjällä ja hiljaisella käytävällä.

Kuulin äitini hengittävän raskaasti mikrofooniin, sitten kuulin sen korvia raiskaavan itkun.

"Viljami.. Se on- se oli ajanut kolarin ja siitä viellä katolleen! Perkele! Tuu keskus-sairaalalle. Nyt!"

Ihmettelin varmaan puolitoista minuuttia, että mitähän helvetin persettä nyt oikeen oli meneillään, mut ei kai siinä auttanu muu kun lähtee. Eniten mua kyllä kävi sääliks se toinen osapuoli johon Viljami oli autollaan törmänny..

Otin luokan edestä takkini, heitin sen niskaani ja kyykistyin sitomaan vanssieni nauhoja.

Tungin kännykkäni taskuuni ja lähdin juoksemaan koulun ulko-ovia kohti. Kuulin vain ja ainoastaan askeleitteni kaijun takanani.

Juoksin jäisellä tiellä noin -25° pakkasessa, ja olin varma että mää nyt leviisin tähä keskelle tietä iha just, jos jatkan viel juoksemist tossa liukkaalla jäällä näillä kengillä.

Selvisin kuitenkin ehjin nahoin sairaalalle.

Äiti odotteli mua käytävällä itkuisena ja istuin tämän viereiselle tuolille. Isä ei tietenkään päässyt jonkun ihan hiton tärkeen kokouksen takia..

"Viljami ei selvinny."

"Mitä vittua?!" huusin pienessä puheen sorinassa, mikä sairaalan käytävällä kuului.

"Liian pahoja aivovaurioita, paljon murtumia ja sisäistä verenvuotoa. Ei mun pikku Viljamin kroppa jaksanu sellasta.."

"No ei varmaa ku sen keho oli niin heikkona kamojen takia." Huokaisin. Nousin ylös. "Ja tämänkö takia mä tulin tänne? Kuulemaan, että Ville on kuollu? Haista paska. Ihankun tää asia nyt enään liikuttais mua millään tavalla." Tokaisin äidilleni päin naamaa, vaikka tiesin seuraukset.