Kasimir & Mea

1. Kiire

Kasimirin näkökulma

Oli perjantaiaamu ja mä tiesin nukkuvani sikeintä mahdollista unta. Kaikki oli loistavan rauhallisesti, kunnes...

"Kasimir, nouse ylös jo!" isä huusi alakerrasta.

Siinä meni sitten se rauhallinen hetki. Hieraisin silmiäni ja päätin jäädä viel viideksi minuutiksi sänkyyn. Tosin jo minuutin jälkeen kuulin tutuksi tulleet pahaenteiset askeleet portaikosta.

"Kasimir hei, nyt ylös! Koulus alkaa puolen tunnin päästä", isä huomautti ärtyneesti huoneeni ovelta.
"Joo joo, oon tulossa", mumisin unenpöpperössä.
"Miten sä voit olla tulossa, jos sä vielä makoilet siinä sängyssä? Nyt ylös, nappaat aamupalaa ja puet nii lähetään, mulla on tärkee keikka tänään", isä jatkoi närkästyneellä äänensävyllä ja lähti äkkiä portaat alas alakertaan.

Murisin jotain vastaukseks ja puin nopeasti valkean aluspaidan, mustan hupparin ja mustat farkut päälleni - mun yleisimmän asuvaihtoehdon. Katsoin peilistä itteeni ja tajusin, että mun tukka oli täysin sekasin. Kampasin äkkiä tukkaani ja yritin saada sen jotenkin edustavaan kuntoon. Nappasin koulurepun lattialta ja vilkaisin vielä peiliin.

"Kasimir, äkkiä nyt!" isä vielä huusi alakerrasta.
Pyöräytin silmiäni ja aloin kävelemään alakertaan reipasta vauhtia. Teki mieli sanoa rumasti, mutta kiirehtiminen oli tärkeämpää. Aamupalapöytä oli täysin sekasin ja osasyylliset istuivatkin pöydässä puuroa hullun lailla lusikoiden.

"Huomenta Klara ja Kimi", tervehdin sisaruksiani.
"Huomenta Kasimir", ne vastasi kuin yhdestä suusta, mikä loi mulle pienen hymyn huulille.
Aloin väsäämään itelleni leipää ja kaakaota; useimmiten join kyllä kahvia aamupalaks, mutta kiireen takia en raaskinut keittää. Klara ja Kimi oli kaksoset, just kummatki täyttäneet 8 vuotta.

"Ette sitten vieläkään osaa pitää pöytää siistinä?" kysyin naurahtaen.
"Oho... Jooh ei me näemmä osata", Klara vastasi pahoittelevasti.
"Kai te nukuitte hyvin?"
"Joo, kyllä me nukuttiin", sisarukset vastasi.

Nyökkäsin ymmärtävästi ja aloin mutustamaan tekemääni juustoleipää, jonka väsäsin käytännössä joka aamu. Juusto, kurkku ja tomaatti - täydellinen kombo. Tietty kinkku ja salaatti olis täydentäny kokonaisuutta, mutta kun aikaa ei ollut tarpeeks niin ei niitä sillon pystyny lisäämäänkään. Leivän syötyäni isä hoputti taas meitä kiirehtimään ja mä hörppäsin vielä lasin vettä ennenkuin mä ja sisarukset käytännössä juostiin laittamaan kengät jalkaan.

"Miksei voitais ees joskus lähtee ilman kiirettä?" Kimi kysyi turhaantuneena. Klara katto Kimiä niinku Kimi ois ihan ulapalla.
"Ihanku et tietäis", Klara vastasi ihmetellen.
"No kato Kimi sitten tää ei olis Vuolaskoskien perhe, vaan joku ihan normaali perhe", vastasin.
"Miten niin normaali? Eikö meidän perhe muka ole? Tulkaas nyt lapset", isä sanoi turhaantuneena ja kun me päästiin autoon, isä lähti parkkipaikalta sellasella vauhilla, että naapurin rouva Helenius jäi suu auki pihalle katsomaan.

"Haha, näitteks te?" Kimi huudahti innoissaan.
"Joo, aika näky", vastasin naurahtaen.
"No on se kumma, ettei perhe saa edes kotipihaltaan lähteä ilman, että naapuri kauhistelee", isä tokaisi turhaantuneena. Me vaan pyöriteltiin joukolla silmiä ja tarkkailtiin maisemia.

Meidän perhe ei ollut ihan normaali. Äiti ja faija olivat eronneet 5 vuotta sitten, menneet takaisin yhteen ja valitettavasti äiti kuoli siitä puolen vuoden jälkeen auto-onnettomuudesta, josta on vasta 2 vuotta aikaa. Faija ei oo sen jälkeen osannu ottaa oikein mitään rennosti, mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää, toisaalta taas ihan perseestä. Mä en ollut osannut kommunikoida faijan kanssa enää kunnolla aikoihin eikä se osannut olla täysillä läsnäoleva vanhempi kellekään meistä. Yritti se kuitenkin jaksaa.