Inside my mind

Pain Game (suomeksi)

Tavoittelen dopamiinin purkautumista. Joskus se tapahtuu, joskus tuska on kaikki mitä saan. Osa mua vihaa sitä, osa löytää sen helpotuksena, koska se turruttaa ajatukset ja tunteet. Sairaat ajatukset kertovat mun jopa ansaitsevan helvetillisen kivun.
Aiheuttamalla oman tuskan, voin rankaista itseäni siitä kuinka epäonnistunut olen. Kontrolloin kipua aiheuttamalla sen itse mielummin kuin antamalla henkisen kivun ottaa otettaan minusta.
Mutta eläminen tällätavoin on ristiriitaista. Asiat joita teen antaa jotakin mitä tarvitsen, mutta ottaa pois jotakin muuta, jonka puuttuminen tekee musta tyhjän kuoren. Tuska ja kipu kehossa pelastaa mut kärsimästä henkisesti, mutta tuhoaa mut fyysisesti.
Joinain päivinä jopa viikkoina tunnen jopa ihan hyvää oloa, mutta tiedän, etten ole koskaan oikeasti onnellinen. Vain vähemmän hajalla. Se on keinulauta jonka toisessa päässä on järjetön kärsimys ja toisessa huojennus. Onnellisuus on kaukana mun elämästä. Näinä parempina aikoina en halua muuttaa mitään. Luon itselleni illuusion siitä kuinka kaikki on ihan hyvin. Hetken. Kunnes uupumus menee liian pitkälle. Liian pitkään putkeen jatkunut rasitus rappeuttaa kehon. Kivut pakottavat hellittämään. Ahdinko, epätoivo ja itseinho löytävät paikkansa mun harteilta. Alakuloisuus ja ajatukset kuolemasta muistuttavat olemassaolostaan. Jatkan silti kaikilla voimillani, niilläkin joita en oikeasti omistakaan. Toivoen ja odottaen, että kipu helpottaa ja keho jaksaisi taas entiseen tapaansa. Ei se helpota. Jokainen tarvitsee lepoa eikä ihmiskehoa tehty kestämään tällaista aktiivisuutta joka päivä vuosien ajan. Varsinkaan, kun sairaus on syönyt lähes kaiken rasvattoman massan kehostani. On ihme, että mun keho näinkin pitkälti yhä kantaa mua kaikkien näiden vuosien jälkeen, vaikkakin kivut ja heikkous lisääntyvät rytinällä. Puolet mua toivoisi, että voimat olisivat jo loppuneet tai loppuisivat pian. Viimeaikoina olen jopa tuntenut kuinka tämä keho on antamassa periksi. Mutta, kun kirjoitan sen tällätavoin esille kaikkien tai itsenikään nähtäväksi, nauran mielessäni itselleni "Sä et tule kuolemaan lähiaikoina tuossa painossa. Et ole edes alipainossa enää. Sä olet vitun epäonnistunut läskikasa."
Ja mä tosissani myöskin uskon sen olevan, mitä jokainen muukin ajattelee, kun kerron, että tunnen kuolevani. Tässä kehossa tunnen ansaitsevanikin vain fyysistä kärsimystä ja kipua. Rasitusta, joka saa mut konttaamaan lattialla, kun jalat ei enää kanna kotiinpäästyä.
Jos vain voisin taas olla laiha. Kuinka monta kertaa mun täytyy epäonnistua ennen kuin pystyn pitämään sen mitä saavutan? Kuinka monta kertaa mun täytyy käydä pohjalla vihaamassa itseäni ja elämääni, ennen kuin muistan sen ikuisesti enkä tavoitteen saavuttaessani hyppää takaisin sinne mistä niin kovalla työllä hitaasti kiipesin ylös? Luulen, ettei se koskaan tule toimimaan. Pysymään pidempään kuin koskaan aiemminkaan. Se on puolenvuoden hengähdys itseinhosta, jota seuraa vuoden verran kahta kauheampaa tuskaa. Se saa miettimään mikä idea tässä edes on... Mutta tiedän kyllä mikä se on. Ihminen, kun haluaa vältellä ahdistusta ja pahaa oloaan keinolla millä hyvänsä. Haluamme tuntea turvaa ja vapautta henkisestä kärsimyksestä. Jos on vain kaksi huonoa vaihtoehtoa mistä valita, emmekö valitsekin sen mikä tuntuu vähemmän pahalta. Sen mikä pitää meidät pystyssä edes jollain tavoin ja saa meidät selviämään jonkin aikaa ilman sietämätöntä ahdinkoa olemassaolostamme. Syömishäiriöisiä ja addikteja ei olisi olemassakaan, jos nämä sairaudet eivät antaisi meille jotain mitä tarvitsemme. Minulle se on kontrolli. Kontrolli kehosta, mutta viimeaikoina enemmänkin kontrolli kokemastani tuskasta. Jos kohtalo tahtoo minun  kärsivän, ainakin voin valita kuinka se tapahtuu ja millaista se on. Se on myöskin ylpeys siitä kuinka pystyn suorituksiin, jotka vievät kehoni sen voimavarojen ylitse. Ja huojennus, jonka saavutan vihdoin sen jälkeen, kun palaan kotiin jalat tuhannen palasina ja saan vihdoin lakata kannattelemasta itseäni niiden päällä. Vihdoin tuntea onnistuneeni. Vihdoin ansaita hetken loppuillasta huolehtia itsestäni ja olla itselleni lempeämpi ennen seuraavan päivän kärsimystä.
Ennen kuin tarina on sinun, et välttämättä ymmärrä miksi kukaan tekisi itselleen näin julmasti. Ja muista, vaikka olisit itse kokenut jotakin samankaltaista tai sairauden eri muodossa, ja parantunut, päässyt eteenpäin parempaan (joka on mahtavaa!🖤), ei se tarkoita, että kaikki muutkin voisivat. Meillä kaikilla on niin eri tarinat, eri syyt miksi päädyimme tähän. Joillain on enemmän syitä taistella vastaan. Enemmän elämää sairauden rinnalla. Jotkut ovat kohdanneet liikaa pettymyksiä ja menettäneet uskon itseensä ja toipumiseen. Jotkut haluavat elämän, toiset eivät sitä enää halua... En ole varma haluanko minäkään. Tässä pisteessä en välitä elänkö vai kuolenko ja pahimpina hetkinä tahdon kaiken loppuvan niinkin kovin, että tunnen olevani hiuskarvan päässä, etten tekisi jotain peruuttamatonta. En tulisi kaipaamaan kovin montaa asiaa, jos aikani täällä päättyisi pian.
Se mikä auttaa toista, voi pahentaa toisen oloa. Ja aina on mahdollisuus, etteivät asiat muutu paremmiksi, vaikka antaisi kaikkensa sen eteen. Joten älä kerro minulle, että pystyn siihen, koska sinäkin pystyit. Et ole kävellyt päivääkään kengissäni tai viettänyt hetkeäkään pääni sisällä. Hienoa, jos sinulla menee nyt hyvin tai voit paremmin. Ihanaa, jos pääsit irti kahleistasi ja loit itsellesi paremman elämän. Oikeasti, se on upeaa... Mutta minulla on oma tarinani ja sinä, et tiedä tuleeko se päättymään hyvin vai ei. En tiedä minäkään, mutta ainakin tiedän, ettei tilanteeni ole verrattavissa keneenkään toiseen.