Hymyjä

1.

Sade ropisi hiljaa taustallamme. Tuijotin metsään kuin odottaen, että Ron ilmestyisi puiden välistä. Sanoisi vain pelleilleensä, ettei hän ollut odottanutkaan mitään enempää kuin pystyin antamaan.

 Hermione nyyhkytti vieressäni. 

 "Minä otan ensimmäisen vartiovuoron", sanoin yhtäkkiä. Ääneni kuulosti omituisen töksähtävältä. Siinä oli jotakin pahasti pielessä.

 Hermione katsoi minua epävarmasti. Ruskeat silmät kiilsivät ja kasvot olivat itkuiset. Yhtäkkiä halusin silmittömästi vain olla yksin, halusin unohtaa tehtäväni ja Voldemortin ja kaiken... Uppoutuisin ajatukseen Ginnystä, johonkin onnelliseen muistoomme...

 "Tee suojataiat, Hermione", sanoin tylysti. "Ja sitten voit mennä nukkumaan."

 Hermione niiskaisi. Hän nousi, märkä ruoho suhisi hänen liikkuessaan. Askel, askel, askel. Sviuh, sviuh, sviuh. Hetkessä hän oli poissa, kiersi alueemme rajoja ja langetti taikoja mutisten tavallista kimeämmällä äänellä.

 Ihmettelin, kestäisivätkö nuo taiat mitään. En halunnut nousta ja mennä korjaamaan häntä. Halusin istua tässä ja olla välittämättä mistään, mikä olisi huomenna ongelma.

 Painoin pääni ruohoon. Silmälasit painuivat poskeani vasten. Suljin silmäni. Ympärilläni kieppuivat koste ja väsymys.

 En tiedä, kauanko makasin siinä. Ehkä minuutteja. Ehkä tunteja.

Jossain vaiheessa tunsin liikettä vierestäni. Ajattelin unisesti, että joku tunkeutui leiriimme, että minun pitäisi nousta... 

 Tunsin hiuksia kasvoissani ja raotin silmiäni. Se oli Hermione. Hän oli varmaan tullut sanomaan, että vuoroni oli vaihtumassa. En vain tahtoisi nousta. Suljin silmäni uudestaan enkä välittänyt Hermionen hiuksista naamallani enkä hänen hengityksestään, joka oli nopeaa ja ohutta. Itkuista.

 Hän ei sanonut mitään. Hän ei käskenyt minua lähtemään. Sen sijaan Hermione tarttui käteeni, ikään kuin sanoen: "Kyllä minä ymmärrän."

 Nojasin hänen olkapäätään vasten ja annoin hengitykseni mukautua hänen hengitykseensä. Tiesin, että hän ymmärsi.

 Kyllä minäkin ymmärsin.