Sä herätit mut eloon

1.

Istuin junassa ja katselin ikkunasta jotain random paria suutelemassa. Miten ees rakkautta voi löytää? Pitäiskö vaan oottaa, että joku prinssi -tai mun tapauksessa prinsessa- astuu sun eteen ja pelastaa mut? Pitääkö sitä ettiä? Onko rakkautta ees olemassa? Onko rakkaus mahdollista?

Katsoin junan ikkunasta vilisiviä maisemia ja mietin elämää. Sitten aloin kaivamaan kuulokkeita repusta ja laitoin ne korviin. Avasin puhelimesta tiktokin ja aloin selaamaan, kohta kuitenkin huomasin konduktöörin tulevan ja esitin nukkuvaa. Hengitin mahdollisimman syvään ja nojasin päällä ikkunaan. Huokaisin syvään kun kuulin konduktöörin kävelevän ohi, ei mulla mitään lippua oo mun pitää vaan päästä kotiin.

Sitten näin sen, maailman kaunein tyttö käveli mun vaunu osastoon. Sen silmät oli kirkkaat metsän vihreät ja punaiset takut korosti sen silmiä. Sen silmien ympärillä oli mustat smokey eyelinerit ja se näytti suunnilleen mun ikäseltä. Sen päällä oli punainen toppi ja saman sävyset platfrom korko kengät, sen jaloissa oli mustat matala vyötäröiset baggy farkut. Sen sormet oli täynnä sormuksia ja sen kaulasta roikkui pari kultasta ketjua.

Katson viereeni ikkunaan ja näin siitä heijastuvan oman kuvani. Mua alko heti hävettämään ne vaatteet mitkä mulla oli päällä, mustat shortsit ja punane huppari. Päähäni olin lätkässy mustan lippiksen mun ruskeiden hiuksien päälle ja jaloissa mulla oli kuluneet elämää nähneet converset. Meikkiä mulla ei ollut, pari sormusta ja mun joka päivänen koru kaulassa. Mun hiukset oli sotkuisella letillä niskassa ja mun siniset perus suomalaiset silmät oli yhtä tylsät kuin aina.

"Hei sori, onks tää paikka vapaa?", kuulen vierestäni ja katsahdan tätä mysteeri tyttöä ja nyökkään.
"Okei voinks mä istuu tähän, muualla on täyttä", se kysyy katson ympärillemme vaunu osastossa ja näin, että läheskään kaikki paikat ei ollut täynnä, mutta nyökkäsin silti.

Se tyttö istahti mun viereen ja vilkasin sitä, mutta käänsin katseeni heti pois, sillä sekin katsoi mua. Sen silmät näytti vielä upeemmilta näin läheltä ja sen iho näytti ihanan pronssiselta. En uskaltanut katsoa sitä enään ja yritin olla koskematta sitä, oisin varmaan sulanu siihen paikkaan, jos oisin hipassutkaan sitä.

Keskityin tekemään puhelimellani turhaa paskaa, vaikka olin vähän liiakin tietoinen vieressäni olevasta tytöstä.

Olin turhan kauan puhelimella ja yhtäkkiä huomasin, että ulkona alkoi hämärtyä. Silloin puhelimeni alkoi täristä, sana 'aa äiti' ilmestyi näytölle ja painoin vihreää.
"Missä sä oot?", se kysyi heti
"Mä oon tulossa", mä sanoin pyöräyttäen silmiä
"Sun kotiin tulo aika oli jo puol tuntii sitten", äiti jatkoi
"Joo mä oon tulossa", puuskahdin ja painoin punasta.

Sen jälkeen katsoin kuin kauan vielä kestäis kotiin, tunti. Voi vittujen vittu, saisin jonku saarnan kun vihdoin pääsisin kotiin. Mä kyl rakastan äitii, mut joskus se ei älyy, et mä osaan huolehtii ittestäni eikä sen tarvii olla aina tunkemassa nokkaansa mun asioihin. Mä oon 16 vuotta ja osaan ihan hyvin huolehtii ittestäni.

Katsoin ylös päin ja huokasin nähdessäni konduktöörin kövelevän vaunuun. Katsahdin vieressä olevaa tyttöäni, sekin huokasi ja nousi äkkiä seisomaan ja viitto mua tulemaan perässä. Kävelin sen perässä ja kuulin konduktöörin huutavan takanamme meidän lippuja. Me käveltiin oville ja odotettiin, että juna pysähtyi ja avattiin ovi. Me hypättiin ulos junasta ja juostiin äkkiä pieneltä juna-asemalta pois näkymättömiin.

Me nojattiin johonki seinään hengästyneenä ja mä kaivoin repusta skeitti laudan. Lähdin rullailemaan hitaasti ja se tyttö käveli mun vierellä.
"Mihin sun matka on?", se kysyi
"Tampereelle", totesin
"Ai... munki", se sanoi
"Mä oon muuten Dabria", sanoin
"Tanda", se sanoi
Dabria ja Tanda, Tanda ja Dabria.
Nyökkäsin sille ja hymyilin vähän.