painajaisesta unelmiin / Blind Channel fan fiction

1. Alkoholistit

Siljan pov:

Huonoja uutisia. Äiti ja iskä on baarissa. Kello alkaa lähestyä neljää aamuyöllä joten he tulevat minä hetkenä hyvänsä kotiin.

Ne on siis molemmat alkoholisteja. On ne ilman alkoholiakin väkivaltasii ja ilkeitä mua kohtaan, mut alkoholin vaikutuksen alaisena kymmenen kertaa enemmän. Oon mä pari kertaa lähteny sairaalaanki, kun vanhemmat on saanut mut hakattuu sellaseen kuntoon. Siellä on sit kiva aina selitellä mitä mul on tapahtunu ja miks mun vanhemmat ei oo mukana sairaalassa. Mä en siis ikinä kerro totuutta, koska mä en mihkää sijaisperheeseen tai lastenkotiin oo menossa.

Mulla on kans veli, mut se muutti pois kun mä olin kolme. Se oli sillon 18. Viikko ennen sen lähtöä se lupas et se ei ikinä jätä mua yksin mun vanhempien armoille, mut mites kävikään. Joten ei, en oo menos myöskään mun veljelle. Pakko pysytellä kotona vanhempien kanssa siihen asti, et pystyisin elättää itteni ja huolehtii itestäni.

Olin ihan ajatuksissani, kunnes mut keskeyttää oven ääni. Vanhemmat tuli kotiin... Koitan mennä nopeesti johki sängyn taakse piiloon mut empä kerenny. Vanhemmat tuli suoraan mun huoneeseen ja alko yhteistyöllä hakkaamaan mua. Mukava koko perheen aktiviteetti.

Noin 10 minuutin päästä he alkavat onneksi vähän väsyä. Äitini alkaa lähteä huoneesta. Iskä nostaa mut vielä hiuksista repien ylös ja lyö mua KOVAA kasvoille. Ai perhana muute sattus. Isäkin onneksi lähti tämän jälkeen.

Sattuu joka paikkaan, ja paljon. Nousen ylös jotta voisin mennä sängylleni nukkumaan. Toinen nilkkani antaa periksi. Vittu sille on käyny jotain. Pitää varmaan taas lähtee sairaalaa kohti.

Kaivan sänkyni alta kävelykepit. Ostin ne jo noin kaksi vuotta sitten ja on muuten ihan vitusti ollu käytössä. Avaan hiljaa huoneeni oven ja kurkkaan huoneestani pois. Äiti ja iskä ovat molemmat sammuneet sohvalle. Hyvä. Voin lähteä heti sairaalaan. Luojan kiitos meiltä on tosi lyhyt matka sairaalalle. Kepeillä ei nimittäin olisi kovin mukavaa lähteä maratonia suorittamaan.

Kävelen tuskaisesti sairaalan ovista sisään vastaanottotiskin luo. Tiskillä minua vastassa oli joku hoitaja.

"Moikka! Miten mä voin auttaa?" Tiskillä oleva hoitaja kysyi minulta.

"Mä tota kaaduin äsken kotona portaissa. Mua sattuu nyt varata nilkan päälle painoa ja mul on haavoja ja mustelmia ympäri kehoa." Sanoin hoitajalle uskottavasti. En normaalisti ole hyvä valhetelija, mutta tässä tilanteessa olen ollut niin usein että tän mä osaan.

"Okei, meillä ei ole nyt yhtään jonoa niin ilmotan sut suoraan lääkärille." Hoitaja ilmoitti.

Odottelin siinä tiskin luona parisen minuuttia, kunnes mut tuli hakemaan joku lääkäri. Hän esitteli itsensä Mariksi, vaikkei mua se kyllä kiinnostakaan. Kävelin lääkärin perässä johkin huoneeseen.

"Joo sä voit käydä tohon makaamaan niin mä tutkin vähän sua." Lääkäri ohjeisti.Menin pyynnöstä makaamaan lääkärin osoittamalle "sängylle".

"Haluaisitko vielä kertoa mitä sulle siis kävi?" Lääkäri kysäisi vielä.

"Mä olin tosiaan kotona ja olin menossa portaita alas. Kaaduin sitte niissä portaissa kun maahan oli vielä muutama porras." Selitin taas mahdollisimman uskottavasti.

"Okei. Saanko kysyä mistä sä sait kepit ja miks sulla ei oo ketään omaisia mukana?" Lääkäri kysyi. Okei tälläst multa ei oo ennen kysytty joten nyt tulee vastaukset lonkalta.

"Meil oli kotona kepit ni tulin sitte niitten avulla. Ja totaa olin sillä hetkellä yksin kotona." Selitin lyhyesti mahdollisimman uskottavasti. Veikkaisin että meni läpi, vaikka en osaakkaan normaalisti valehdella.