syyslehdet

Heräsin, kun lämmin syysaurinko paistoi silmiini. Nousin ylös pehmeältä sängyltäni ja kävelin ikkunan luokse. Vedin verhot auki ja katselin kauniin oranssin sävyissä tanssivia puunlehtiä.
Oli Lokakuun ensimmäinen päivä ja ilma oli niin syksyinen, mutta silti niin lämmin. Rakastan tätä vuodenaikaa. Katsoin kelloa. Sen viisarit osoittivat varttia vaille yhdeksää aamulla. Enpä ole hetkeen herännyt näin aikaisin. Laitoin villasukat jalkaan ja käärin ihanan lämpimän villaneuleen ympärilleni ja lähdin kohti keittiötä. Ikääni nähden ihmiset ajattelevat, että  asuisin kämäisessä kerrostalossa tai rivitalossa, mutta kotini ei ole lähelläkään sitä. Asun sellaisessa, kevyet 200 vuotta vanhassa kartanossa. Tämä on kuulunut aikoinaan varmaankin Ranskan rikkaimpien ihmisten kartanoihin. Ja minä, tavallinen kaksikymppinen kaduntallaaja, sain tilaisuuden asua tällaisessa talossa. En edes ole vakituisessa työssä. Tosin, sain suuren osan rahoista tämän talon hankkimiseen äitini testamentista. Pakko sanoa, että en edes tuntenut häntä. Vanhempani erosivat, Kun olin 12, Mutta äitini ei ollut elämässäni sitäkään ennen. Aina jossain juomassa yömyöhään vieraiden miesten kanssa. Isä hoiti minua koko lapsuuteni. Heitti minut kouluun, ennen kuin äitini saapui päihtyneenä kotiin, ja haki minut, kun äiti oli lähtenyt. En edes halunnut tietää, mitä äiti teki isälle kotona ollessaan, koska hän oli aina jompikumpi silmä mustana ja haavoja pitkin naamaa. Mutta isä ei koskaan tehnyt asialle mitään. Vasta, kun he erosivat, he menivät oikeuteen, mutta kukaan ei uskonut meitä. Myöhemmin sain selville äidin viekoitelleen tuomarin ja kertoneen hänelle tarinan isästä, joka pahoinpiteli vaimoaan. Järkytyin, kun isä käskettiin maksamaan kymppitonnien korvaukset äidilleni vammoista ja traumoista. Joutui vielä vuodeksi ehdonalaiseen, kunnes hänen syyttömyys todistettiin. Korvauksia ei kuitenkaan tullut, kun äiti oli karannut jonnekin ulkomaille. Se tuntui niin epäreilulta, ja tuntuu yhä tänäkin päivänä, vaikka siitä on yli kymmenen vuotta. Myöhemmin äiti oli kuulemma kuollut syöpään, ja antanut kaikki varansa minulle, ehkä katunut tekojaan, en tiedä. Annoin rahoista puolet isälle. Sanoin niiden olevan arpajaisvoitosta, mutta en usko, että isä nieli sitä. Teen kyllä taiteilijan työtä ja teoksistanikin maksetaan aika paljon. Maalaan ihmisten pyynnöistä, yleensä muistokuvia jostain edesmenneestä sukulaisesta tai lemmikistä.

Kävelin keittiöön, ja kaadoin kissojeni ruokakuppeihin ruokaa ja laitoin kahvin keittymään. Kävelin ulos hakemaan lehteä postilaatikoltani. Kyllä, luen sanomalehteä. Se on vain paljon tunnelmallisempaa. Tervehdin hymyillen naapurin mummoa, joka oli jo tekemässä puutarhahommia. Avasin postiluukun ja katselin kirjeitä, joita oli tullut postin mukana. Lasku, toinen lasku, päivän lehti, ja kirje isältä! Hän tietää, että tykkään kirjeistä, joten pelkkien tekstiviestien sijaan hän lähettää minulle kirjeitä mielenkiintoisista päivistään silloin, kun kerkeää. Juoksin innoissani sisälle avaamaan kirjeitä. Lehti saa nyt odottaa, kun on tullut tärkeääkin tärkeämpi kirje.

“Hei Chris! En ole hetkeen kirjoittanut kirjeitä, koska ei ole liiemmin tapahtunut sellaista, josta kehtaisi kirjoittaa. Sain muuten viikko sitten sen vuoden vanhan synttärikortin, jonka laitoit 40-vuotispäivänä, ja luultiin, että posti on jälleen kadottanut sen! Ei sentään. Muuten, miten Pariisissa menee? Kuten varmaan muistat, muutin täältä surkeasta kämpästä pois pari viikkoa sitten ja sain sen nyt jopa myytyä, ihme. Nizzassa on kovin hienon näköistä! Sun on pakko tulla tänne joku kerta, nyt täällä mahtuu jopa nukkua. Ehkä vähän liiankin hyvin, kun makuuhuoneita on 4.. Mutta! Siitä pääsee aasinsiltana tärkeimpään aiheeseen. Tapasin erään Marien vähän aikaa sitten ja meillä loksahtaa asiat tosi hyvin, ehkäpä saat uuden äitihahmon paremmalla menestyksellä:) halauksin: Isä”

Olin onnesta liikuttunut, enkä ollut edes lukiessani huomannut, että olin hörppinyt kuvitteellista kahvia tyhjästä mukista tämän koko ajan. Menin kaatamaan kahvia mukiin, kun samalla kuulin kauheaa kolinaa yläkerrasta. Ajattelin äänen olevan vain nälkäni muodostamaa kuvitelmaa, mutta kun huomasin, että kissatkin olivat säikähtäneet ääntä, lähdin etenemään varovaisesti, kohti äänen lähdettä. Kun olin huoneen ovella, josta ääni kuului, otin käteeni lähimmän aseeksi kelpaavan asian, mitä löysin. Nyt mennään kynttilänjalalla. Paiskasin oven auki ja olin valmis hyökkäämään tunkeutujan kimppuun, kunnes pysähdyin. En tiedä miksi, ja olin hämmentynyt, hyvin hämmentynyt. Edessäni seisoi ehkä noin minun ikäinen tyyppi suoraan joltain 1800-luvulta. Ei sellainen köyhä torpparipoika, vaan rikas, kenties jonkun maineikkaan porvarin poika.