Vähän liiankin tositarina

1: sotkuinen sunnuntai

Tämän tarinan ei pitäisi alkaa sunnuntaista. Ei todellakaan. Tämän pitäisi alkaa perjantaista ja siitä pahaenteisestä baari-illasta, mutta koska tämä on minun tarinani, niin minä päätän säännöt. Siksi me aloitamme sunnuntaista. Sunnuntai iltapäivästä, jolloin työvuoroni on  melkein jo loppunut.

Järjestelin limukansia siistiin riviin limsakoneen yläpuolelle. Se oli yksi harvoista asioista, jota osasin oma-aloiteisesti tehdä. Olin ollut töissä jo vähän päälle kuukauden, mutta en silti tuntunut osaavan puoliakaan. Asiaa pahensi se, että moni täällä oli ollut töissä jo vuosia. Tunsin oloni laumasta eksyneeltä lampaalta välillä. Välillä tuntui, että minusta oli töissä enemmän haittaa, kuin oikeasti hyötyä.

Kun sain limukannet täytettyä, niin seisoin hetken katsellen ympärilleni. En tiennyt mitä täyttäisin tai tekisin seuraavaksi. Tunsin työkaverini katseen itsessäni, mutta ennen kuin kumpikaan meistä kerkesi sanomaan mitään, niin meidän hiljaisuutemme keskeytettiin.

"Hei, voinks mä lainata Liliaa hetkeksi?" Esra kurkkasi toimistosta. Olin kuullut, että sydän pysähtyisi aina kun aivastaa. En ollut varma pitääkö se oikeasti paikkaansa, mutta vannon, että tällä sekunnilla sydämeni pysähtyi hetkeksi. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei ei ei.

Hermostuneena kävelin toimistoon ja nojasin ovenpieleen sydän pamppailen. Yritin näyttää niin tyyneltä kuin pystyin, mutta en ole koskaan ollut kovin hyvä piilottamaan tunteitani. 

"Ota vaa tuoli tähän", Esra kehotti. Vastaamatta mitään raahasin tuolin toimistonpöydän eteen. Istuin ja käänsin samantien katseeni alas. En tykkänyt katsekontaktista ja jos silmät olivat tosiaan sielunpeili, niin minusta huomaisi parissa sekunnissa kuinka paniikissa olin. Päätin, että tuijottaisin sylissäni olevia käsiäni. Ehkä jos katsoisin niitä tarpeeksi kauan, niin ehkä voisin sulautua oman ihoni alle ja minun ei tarvitsi käydä tätä keskustelua. 

"Siitä mitä me juteltiin viimeeksi, niin mä halusin vaan käydä pari asiaa läpi", Esran ääni oli vakava ja käänsin katseeni häneen. En halunnut tehdä niin, mutta en halunnut vaikuttaa siltä, kuin en kuuntelisi. En kuitenkaan katsonut häntä silmiin, vaan tuijotin hänen päällään olevaa tummaa bändipaitaa. Piirtelin ympyrää peukalolla omaan kämmenselkääni samalla, kun vastasin.

"Joo, tottakai", yritin hymyillä. Se oli vaikeaa, koska pala kurkussani tuntui pyrkivän ulos. Yritin rauhoitella itseäni jatkamalla ympyrän piirtelyä. Jos olisin saamassa sanomista, niin eikö se olisi sanottu jo? Jos olisin saamassa potkut, niin miksi juttelisin nyt Esran kanssa enkä pomoni? Siinä ei olisi ollut mitään järkeä, joten yritin takertua siihen ajatukseen kiinni.

"Mä oon trans. Halusin vaan sanoa, koska joillekin se vois olla ongelma", Esra myönsi. En ollut rehellisesti ottaen edes miettinyt hänen sukupuoltaan. Yritin näyttää mahdollisimman vakavalta, vaikka joka ikinen asia mitä hän sanoi paransi oloani. Olin koko tämän ajan pelännyt pahinta ja vaikutti kokoajan enemmän siltä, ettei pahinta ollutkaan tulossa.

"E-ei oo mulle ongelma. Jos sulle tulee parempi olo, niin mun yksi tosi läheinen ihminen on trans", vastasin ja sitten katsoin taas käsiäni. En meinannut aluksi saada sanaa suustani. Sitten puhuin niin nopeasti, etten itsekään meinannut ymmärtää sanojani. Halusin lyödä itseäni, koska kuinka kauan olen ollut näin kiusallinen? Voisinko vain olla luonteva? Sanavalmis? Karismaattinen? Miksi olin tälläinen?

Tämmöisissä tilanteissa tunsin oloni kuin koalaksi maankamaralla. Haluaisin sanoa kalaksi, mutta kala tukehtuu samantien. Koala pärjää, mutta pärjää kauemmin ja paremmin puussa. Toivoisin, että sosiaalisissa tilanteissa olisin muutakin kuin uutta puuta etsivä koala. Varsinkin tämmöisissä, joissa käteni tärisevät.

"Vähän tulee", Esra hymyili. Yritin hymyillä takaisin, mutta minua hermostutti liikaa. Pelkäsin, että jos katson häntä liian kauan, niin hän huomaa sen. Esra ei kuitenkaan tuntunut huomaavan yhtään mitään.