Sudenian perilliset: valon hauta

Osa 2 jossa Charlie yrittää ymmärtää ihmisiä ympärillään

(Charlie)

Kun kutsu Ardan Akatemiaan tuli olin innoissani. Muistan juosseeni koko matkan parhaan kaverini talolleni kertoakseni suuresta onnestani. Koko lähipiirini oli innoissaan ja kun bussi lähti Doth Elemethin esikaupungista ilmassa oli karnevaalintuntua ihmisten heiluttaessa hyvästejä minulle ja veljelleni AJ:lle. Ei niin että olisimme olleet erityisen suosittuja. Tunsin vain muutaman ihmisen siitä väkijoukosta. Mutta koska Akatemiaan pääseminen oli niin suuri juttu kaikki opettajat, etäiset kaverit ja muut joilla oli ollut edes etäinen vaikutus elämäämme ilmaantuivat paikalle varmaan siinä toivossa, että kun meistä tulisi jotain suurta muistaisimme heidät. AJ ei ollut asiasta mielissään ollenkaan. Hän julisti koko porukan joukoksi "tekopyhiä paskiaisia". Olin ollut asiasta samaa mieltä, mutta en edennyt samankaltaiseen kielenkäyttöön.

Samassa bussissa meidän kanssa oli kaksi muuta ihmistä. Tyttö, jolla oli viininpunaiset hiukset ja terävät piirteet. Hän ei jutellut kenenkään meidän kanssa vaan keskittyi lähinnä läppärinsä naputtelemiseen.  Oli myös poika. Kumpikaan meistä ei huomannut milloin hän astui bussiin, mutta hän oli ollut unessa koko matkan Kevään halki. Pojalla oli lyhyet aavistuksen kiharat hiukset, jotka osittain peittivät tämän silmät. Hän oli käpertynyt pitkän takkinsa alle ja mutisi silloin tällöin unissaan.

"Hitto. Täällä ei oikeasti ole kenttää." AJ naputteli puhelintaan turhautuneena. AJ oli minun kaksoisveljeni. Me olimme samaan aikaan täysin identtiset mutta samaan aikaan emme olisi voineet näyttää erilaisemmilta. AJ oli paljon minua fyysisesti voimakkaampi ja jotenkin hänessä oli jonkinlaista miehistä charmia. Onko se edes oikea juttu? Aivan sama. Se asia, jolla meidät usein erotettiin toisistamme oli se että minä värjäsin otsahiukseni latvat sinisiksi. Tein sen kannan ottona sille kun joku oli sanonut minun olevan AJ:n perusmalli. Se meni lievästi sanottuna ihon alle. 

"Hei! Miten sinulla toimii netti?" AJ kysyi tytöltä. Tyttö nosti katseensa läppärin näytöstä ja vilkaisi AJ:ta ylenkatseellisesti.  

"Ei kuulu sulle. Älä häiritse keskittymistäni." hän tuhahti.

"Ei tarvitse olla mulkku." AJ vastasi ennen kuin käänsi katseensa takaisin puhelimeensa. Olin iloinen ettei tilanne eskaloitunut pidemmälle. AJ ei ole sitä tyyppiä joka suhtautuu hyvin päänaukomiseen. Mustahiuksinen poika vieressäni olevalla rivillä nytkähti rajusti. Melkein pudoten penkiltään. Ilme hänen kasvoillaan oli  kauhun vääristämä. Vilkaisin AJ:ta, joka taas kohautti hartioitaan. Pojan ruumis nytkähti uudestaan.

"Hei, kaikki ok?" nousin penkiltä ravistaakseni hänet hereille, mutta hän avasi silmänsä. Ne olivat erikoinen sekoitus pähkinänruskeaa ja kultaa. Hän vilkuili vauhkona ympärilleen bussissa aukoen suutaain kuin yrittäisi sanoa jotain. Säikähdin hänen äkillistä liikettään ja kompuroin poispäin hänestä. Vilkaisin taas AJ:ta. hän viittoi minua tulemaan poispäin pojan luota. Sen sijaan päätin puhua hänelle. 

"Kaikki on ok. Se mitä sinä säikähdit oli todennäköisesti vain unta." 

"Missä minä olen?" poika kysyi. Hänen äänensä oli tasainen, eikä siinä kuvastunut samaa pelkoa kun hänen kasvoillaan. 

"Sä ootbussissa matkalla Ardan Akatemiaan." sanoin varovasti. Aloin huolestua siitä millaisen tyypin kanssa olin samassa bussissa. 

"Niin olenkin..." helpotus levisi pojan kasvoille ja hän lysähti takaisin tuoliinsa.

"Minustakin se tuntui oudolta olla viimeinkin matkalla sinne. Vaikea uskoa sitä todeksi itsekkään, joten uskon varmaan miltä susta tuntuu." hymyilin epävarmasti pojalle. Hän hymyili kiitollisesti takaisin. Näin hänen ilmeestään kuinka sanani rohkaisivat varsinkin kun AJ ja punatukkainen tyttö tuijottivat häntä kuin hänelle olisi kasvanut kolmas käsi.