Hetero?

night

~Niko

Hiljaisuus on vallannut kokonaan Joelin huushollin. Pitäisikö asialle tehdä jotakin?

Joel katselee puhelintansa hiljaa polvet koukussa. Tämä hiljaisuus on kiusallinen. Istun hiljaa tämän sohvalla, joka on niin rämä, että sohvan reijästä näkyy jo sohvan sisälmykset läpi. Aivan kuin jokin dinosauruksen tapainen olisi haukannut siitä useita palasia

Puhelimeni on latauksessa yläkerrassa Joelin huoneessa, joten istun tässä sohvalla tuojottaen tyhjää seinää, josta maali on osittain varissut pois.

Päätän olla rohkea, ja kysyn tältä:
"Pitäiskö mennä ulos?"

Joel nostaa katseensa ylös puhelimestaan, ja siten katoaa tujottamaan silmiäni. Hän vastaa: "Joo, mennää ihmeessä."

Sain myös pitkään unelmoidun hymyn vastaukseksi. Herran jumala hän näyttää unelmalta..

Joel siirsi katseensa sormiinsa ja vilkaisi sitten nopeasti ympärilleen, ikäänkuin saadakseen haluamansa varmistuksen, etten katso häntä. Tilanne oli outo. En ymmärtänyt.
Hän tuijotti ulos hieman pölyisestä ikkunasta, ja totesi: "Kaipa mein olis parasta mennä jo, tuolla alkaa varmaan pian satamaan ja kunnolla." Hän nousee ylös sohvalta ja upottaa puhelimensa taskuunsa.

Jostain kumman syystä tuo vaikutti vihaiselta, mutta tiesin että sitä hän ei ollut. Koitan ymmärtää, että tuo on vain hänen tyylinsä aloittaa keskustelu. Hieman outo, mutta ymmärrän toki.

Nostan laiskan takapuoleni sohvalta ja huikkaan huokaisten Joelille hakevani puhelimeni ylhäältä.

Kiivettyäni narisevat portaat ylös ja silmäillen ihaillen vielä ehkä viimeisen kerran Hokan huonetta, noita julisteita artisteista jms. "Mistäs sitä tietää, jospa tämä onkin viimeinen kertani täällä." Ajattelin. En osaa ajatella positiivisesti asioista, traumat puskevat päälle jo ajatellessani.
Nappaan puhelimen Joelin lainaamasta laturista ja lasken kipittäen portaat alas, kuin 5 vuotias peloissaan pimeässä talossa. Hymähdin ajatukselle.
Laskiessani portaita käteni painoi vahingossa puhelimeni virtanäppäimestä, syystä huomaan juuri auenneesta puhelimen näytöstä, kuinka nopeasti aika todella hurahtaa, että kello on kymmentä vaille kaksi yöllä. "No, mitä pienistä." Ajattelin.

Kuulen Joelin kärsimättömästi huikkaavan minulle ovelta: "Tuu, mennään!"
Vastaan myönteisesti ja astun ovesta ulos. Joel lukitsee oven, jonka jälkeen avaa sateenvarjonsa. Juoksen nopeasti tämän alle, jotten kastuisi ja vilustuisi taas. Olisi todella häpeällistä pyytää taas uutta paitaa.

Kävelemme hiekkatietä pitkin kohti kaupunkia. "Mikään ei taida olla enää tähän aikaan auki" Sanoin harmitellen, vaikkei se minua oikeasti edes haitannut. Kunhan sain olla tämän rinnalla.

"Itseasiassa ABC taitaa olla auki 24h, käydäänkö siellä? Mulla on ainaki jäätävä kusihätä" Hokka sanoo.

"Uivitsi, no mennää ihmeessä." Vastasin tälle

Vilkaisen yllä olevaa paitaani, ja muistan tämän olevan Joelin lainaama paita. En sano mitään, mutta aion palauttaa sen kyllä tämän matkan jälkeen, kun tiemme eroavat. Kun on aika mennä kotiin. Toivottavasti ei siis vielä hetkeen.

ABC:n bensa-automaatin ja rakennuksen valot näkyvät jo metrien päässä.
"Vitsi miten rakastankaan vesisadetta ja pimeätä. Sateen ääni rauhoittaa minua. On aina rauhoittanut. En tiedä mistä sekin johtuu, mutta jostain syystä se lotina ja loiske on niin kaunista kuunneltavaa ja nähtävää." Kerron Joelille.

Tämä katsoo minua silmiin kuin omaa peilikuvaansa. "Mäki, ja ihan saatanasti."

Hymyilemme toisillemme, samalla matkaa jatkaen.

ABC on vain kahden metrin päässä. Joel sulkee sateenvarjonsa ja avaa oven. Lämmin puuska lävähtää kasvoillemme, jotka alkavat punoittamaan yhtäkkisestä lämmöstä.

Kävelemme pimeän ja suljetun marketin ohi ja suuntaamme sen sijaan ABC:n kahvilaosastolle, joka on 24 h auki viikonloppuisin.

Istahdamme kahden pöytään. Olemme melkein ainoat täällä. Meitä viereisessä pöydässä istuu vanha pariskunta.  Näyttävät onnellisilta.

Yläpuolellamme on kauniit siniset himmeät tunnelmalliset LED-valot.

Olen niin onnellinen tästä hetkestä. Fiilis on niin hyvä. Radiosta kuuluu pienellä äänellä rentouttavaa Øneheart:n musiikkia "Snowfall".

Joel tuijottaa ikkunasta ulos. Kauniit vesisateen muovaamat pisarat valuvat ikkunaa pitkin kohti maata.

Nauliinnun myös katsomaan tuota näkyä, kunnes pian kuulen naurua.

"Miten sulla voi olla litimärät hiukset, vaikka olit koko matkan mun sateenvarjon alla" Joel katsoo hiuksiani ja nauraa.

Kokeilen hiuksiani ja nauran. En tosiaan tiennyt, miten se oli mahdollista.

Kioskissa työskentelevä nainen näytti myös hyväntuuliselta, hän hymyili meille. Se toi myös omanlaistaan hyvää fiilistä. Voisin elää tässä hetkessä ikuisesti.

Katselin Joelia joka katseli ikkunasta ulos. Sivuprofiili oli nätti, nenä kuin puukolla vuoltu. Se toi mieleeni vaikka minälaisia ajatuksia, jotka tosin olivat hieman kyseenalaistettavia, mutta se siitä.

Joel ei katsokaan minua päin. Pienesti sisimmässäni toivon, että Joel tietää minun katsoneen häntä.