Siipirikko

Luku 1

Valkoinen tiilirakennus tulee näkyviin puiden takaa. Nyt se on sitten menoa. Tuolla mä joudun viettämään kolme vuotta elämästäni. Ei mua kukaan enää tämän ikäisenä huoli kotiinsa asumaan, ottaisi siipiensä suojaan siihen asti, että olisin täysi-ikäinen ja voisin päättää omasta elämästäni.

Isän kuva välähtää mun silmieni edessä, vaikka olen yrittänyt koko matkan ajan olla ajattelematta sitä ja näkyä, joka odotti mua palattuani kotiin Valtterin, mun eksän bileistä. Isä makasi liikkumatta lattialla. Siellä täällä olohuonetta lojui tyhjiä oluttölkkejä ja viinapulloja. Se oli jälleen kerran retkahtanut, vaikka lupasi taas olla tekemättä niin. En mä sille kuitenkaan kovin vihainen voi olla kaiken sen jälkeen, mitä meidän perhe on joutunut kestämään.

Ensin lähti Samu, sitten mun äiti. Se kaikki tapahtui niin yllättäen, ihan odottamatta, että ei kai se ole ihme, jos isä masentui ja sortui taas juomaan. Äiti on aina ollut tosi herkkä ja hauras. Sille ilmeisesti riitti isän sekoilut, mitä en ihmettele yhtään, mutta olisi se nyt voinut edes jonkun lapun kirjoittaa. Odotettiin sitä isän kanssa monta päivää kotiin, kunnes yhtenä päivänä huomattiin, että kaikki sen vaatteet olivat poissa. Se ei ollut tulossa takaisin. Vihaan äitiä. Se hylkäsi mut, jätti isälle, vaikka se hyvin tiesi, ettei siitä olisi huolehtimaan musta, kun eihän se osannut huolehtia edes itsestään.

Samu, mun veli teki itsemurhan pari kuukautta sitten. Mä en aavistanut mitään. Se aina vaan hymyili, jaksoi olla mun tukena ja näki sen tyttöystävää melkein joka päivä. Ajattelin ettei sitä pysäyttäisi mikään, se oli ollut aina meidän perheen vahvin ja sosiaalisin tyyppi. Se sai helposti kavereita ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Sillä oli tulevaisuuden suunnitelmia. Samu halusi nähdä maailmaa ja työskennellä päihdeongelmaisten nuorten parissa. Sillä itsellä ei ollut päihteiden kanssa mitään ongelmia. Alkoholia se joi silloin tällöin, mutta muihin päihteisiin se ei ollut sekaantunut. Sitä ei kiinnostanut sellaiset jutut. Se ei halunnut pilata elämäänsä niillä toisin kuin isä.

Kyynel valuu mun poskelle, en mä sille mitään voi. Mulla on ihan helvetin ikävä Samua ja kotia, vaikka siellä olikin ihan paska olla, mutta en mä halua minnekään lastenkotiin. Ehkä mun pitäisi vain karata. En mä halua asua joidenkin tuntemattomien kanssa ja odottaa sitä päivää, kun mä pääsisin pois. Siihen on ikuisuus. Isän vanhemmat asuvat Ruotsissa ja sinne en todellakaan halua muuttaa. Äidin vanhempia en ole koskaan edes tavannut. Eivät taida olla enää elossa.

Auto pysähtyy, yritän avata oven, mutta se on lukossa. Tietenkin. Nuo pirulaiset ovat varautuneet siihen, että yrittäisin karata. Potkin ja huudan. Haluan pois täältä. Mä asun, vaikka mieluummin kadulla kuin astun jalallanikaan tuohon laitokseen, jota lastenkodiksi kutsutaan.

Toinen sosiaalityöntekijöistä avaa oven, tarttuu mua kädestä ja vetää ulos autosta. Vihaan sitä. Antaisi mun vain mennä. En mä kertoisi kenellekään, en todellakaan. Haluan itse päättää omasta elämästäni.

"Mä en halua tänne", kuiskaan. "Mä haluan pois."

"Roosa, me puhuttiin tästä jo. Ei ole muuta ratkaisua ja sä varmasti sopeudut tänne."

Irvistän. Niin varmaan. Hyvähän sen on sanoa, kun ei itse joudu jäämään tänne, vaan voi tämän jälkeen mennä kotiin. Mulla sellaista ylellisyyttä ei enää ole eikä varmaan tule koskaan enää olemaankaan.

Otan laukkuni ja kävelen saattajieni välissä kohti valkoisen tiilirakennuksen etuovea. Kurkkua kuristaa. Haluaisin huutaa, mutta pakotan itseni pysymään hiljaa. Mä pysyn kasassa, mun täytyy pysyä, vasta omassa huoneessa annan itseni romahtaa. Toivottavasti saan oman huoneen, en halua joutua jonkun tuntemattoman tytön kanssa samaan, en suostu sellaiseen. Tarvitsen omaa rauhaa, oman paikan, jossa saan olla yksin ajatusteni kanssa.

Vaalea, nelissäkymmenissä oleva nainen avaa meille oven ja alkaa jutella toisen saattajani kanssa. Katselen ympärilleni. Paikka on juuri niin karu kuin ajattelinkin. Valkoista, harmaata ja taas valkoista. Mahtavaa. Toivottavasti oman huoneen saa sisustaa juuri niin kuin itse haluaa.

Pian saattajani lähtevät ja jättävät mut tänne sanomatta sanakaan. Toisaalta eipä se hirveästi haittaa. Ei mulla ole heille mitään sanottavaa. Toivon, ettei mun tarvitse nähdä heitä enää ikinä.

"Näytän sulle huoneesi", vaalea nainen sanoo. "Haluat varmaan olla hetken rauhassa ennen päivällistä."

Nyökkään, seuraan naista portaisiin ja yläkertaan. Se pysähtyy perimmäisen huoneen kohdalla ja avaa oven. Huone on ihan yhtä karu kuin alakertakin. Puren huultani ja yritän olla näyttämättä inhoa. Kävelen huoneeseen, lasken laukun lattialle ja istahdan sängylle. Nainen hymyilee ja sulkee oven. Kyyneleet tulevat heti, en jaksa pidätellä niitä enää. Helvetti. Miten elämä voi ihan lyhyessä ajassa muuttua näin raskaaksi, ahdistavaksi? Vielä muutama viikko sitten asiat olivat ihan hyvin. Mulla oli ihana ja välittävä poikaystävä, äiti ja koti. Nyt mulla ei ole enää mitään. Jätin mun poikaystävän, koska ei me oltaisi ikinä enää voitu nähdä, en mä täältä pääse minnekään. Se otti asian tosi raskaasti, vaikka ymmärsikin miksi mä tein niin kuin tein. Mä rakastin sitä, rakastan edelleen, mutta joskus elämässä täytyy tehdä vaikeita päätöksiä.

Otan puhelimen laukusta ja selaan galleriaa. Se on täynnä kuvia musta ja Valtterista. En halua poistaa niitä, vaikka niiden katseleminen tekee kipeää. Antaisin mitä vaan, jos nyt voisin olla sen vieressä ja halata sitä. Samun kuva tulee vastaan ja alan taas itkeä, tällä kertaa entistä vuolaammin. Miksi sen piti tehdä se? Miksi se ei voinut puhua mulle? Olisin mä nyt sitä kuunnellut ja auttanut.

Rauhoituttuani hieman alan laittamaan vaatteita kaappiin. Käteni hipaisee Samun päiväkirjaa. Mun pitää piilottaa se jonnekin. En halua kenenkään muun lukevan sitä. En ole itsekään juurikaan vielä ehtinyt lukea sitä. Toivottavasti siellä olisi joku selitys isoveljeni tekoon. Piilotan päiväkirjan vaatekaappiin paitojen alle. Keksin myöhemmin jonkun paremman piilon.

Kävelen ikkunan luo. Siinä on kalterit, tietenkin. Tämä paikka muistuttaa ihan liikaa vankilaa ja tuntuukin siltä. En voi enää tulla ja mennä vapaasti. Multa on viety sekin ylellisyys. Katselen ympärilleni. Työpöytä, tuoli, lipasto, pieni yöpöytä, vaatekaapit, sänky ja matto. Huoneessa ei ole mitään muuta. Otin kotoa valokuvia, aion laittaa ne jossain vaiheessa seinälle. Mulla on ikävä mun ihania ystäviä. En varmaan näe heitäkään enää koskaan.

Lysähdän sängylle, hautaan kasvot tyynyyn ja itken. Pian joku koputtaa huoneeni oveen, ilmoittaa, että pitäisi tulla syömään. En kuitenkaan tee elettäkään noustakseni. En halua syödä mitään, ei ole nälkä. En pysty kohtaamaan uusia ihmisiä, en tänään. Haluan olla yksin, surra rauhassa ja kirota paskaa elämääni.

Olen ilmeisesti todella väsynyt, sillä nukahdan ja herään keskellä yötä. Mulla on vessahätä, mutta en jaksa nousta. Suljen silmäni ja yritän nukahtaa uudelleen. Toivottavasti huomaan aamulla tämän kaiken olleen vain pahaa unta, että olen oikeasti kotona omassa huoneessa ja äiti ei ole hylännyt mua.