ruusuja

sydämenpuolikkaat

Muistan ikuisesti, kun tapasin Juudin ensimmäisissä voimisteluharjoituksissa. Hänellä oli kasvoillaan ihana hymy ja kadehdin hänen voimisteluasuaan, joka oli pinkki. Seisoin yksin nurkassa ja silloin Juudi tuli kysymään minulta, että ollaanko pari. Minä suostuin.

Tulimme toimeen hyvin, emmekä malttaneet lähteä ollenkaan pois urheiluhallista. Kikatimme hysteerisinä pukuhuoneessa ja joimme eväiksi ottamiamme smoothieita. Lähdimme vasta, kun isommat lapset tulivat, mutta senkin jälkeen jäimme vielä pihalle ja ruiskimme toisiamme vesipulloilla alkusyksyn auringonlaskussa.

Odotin koko viikon uutta voimistelutuntia. Ne olivat aina viikon kohokohtia, koska näin Juudin ja sain nauraa hänen kanssaan. Emme ikinä halunneet erota ja lopulta vanhempamme vaihtoivat puhelinnumeroita, jotta voisimme tavata myös vapaa-ajalla. Näimme toisiamme monta kertaa viikossa ja leikimme aina monta tuntia. Emme ikinä kyllästyneet, vaan kasvoimme yhdessä.

Kolmannella luokalla Juudi osti ystävyyskorun, jossa oli kaksi sydämenpuolikasta. Pidin korua kaulassa koko ajan. Jos en ollut Juudin kanssa, puhuin korulleni ja uskoin, että hän kuulisi sen. Sen takia en riisunut omaa puolikastani edes yöksi – jos Juudilla olisi joku hätä, minun pitäisi saada tietää.

Kului vuosia ja voimisteluharjoitukset lisääntyivät. Minä lopetin voimistelun, sillä siellä käyminen alkoi ahdistamaan. Juudi lopetti myös, sillä ei jaksanut käydä yksin ja halusi olla mahdollisimman paljon minun kanssani.

Pian lapsuus vaihtui teini-ikään ja pihaleikit muuttuivat juorukerhoiksi. Perhoshousut vaihtuivat revittyihin farkkuihin ja aloimme käymään salilla. Juudi merkitsi minulle enemmän kuin oma perhe ja hänen syliinsä oli ihana uppoutua. Vietimme melkein joka viikonlopun yökyläillen ja valvoimme lähes koko yön. Leivoimme yhdessä ja kävimme suihkussa yhdessä. Me nauroimme paljon. Saatoimme yhden yön aikana katsoa kokonaisen sarjan Netflixistä. Meillä ei ollut salaisuuksia ja kuiskimme toistemme korvaan kaiken. Puhuimme kaikesta mahdollisesta. Kun aurinko oli laskenut, kävimme läpi kaiken lapsuudenmuistoista mielenterveysongelmiin.

Vuosi myöhemmin 15-vuotiaana Juudi kertoi, että sairastaa anoreksiaa. Olin järkyttynyt. En ollut huomannut mitään outoa parhaan ystäväni käytöksessä, vaikka Juudi olikin laihtunut huomattavasti ja käytti nykyään vain oversize-vaatteita.

Yritin olla hänen tukenaan koko ajan. Kannustin aina, mutta en pakottanut. Pidin kaiken normaalina. Kutsuin Juudin yökylään ja hän suostui. Emme enää leiponeet, mutta kaikkea muuta kivaa teimme yhdessä. Juuri ennen nukahtamista minä olin ahdistuskohtauksen partaalla. Jokin osa sisälläni vaistosi, että jokin oli muuttumassa pysyvästi.

Niin olikin, sillä Juudi joutui ostastolle.

Olin hänen luonaan aina kun pystyin. Pelkäsin hänen puolestaan. Joka kerta minua jännitti kävellä sairaalan porteista sisään. Entä jos tänään en näkisikään enää parhaan ystäväni tuikkivia sammalenvihreitä silmiä? Aina Juudin luona kuitenkin hymyilin ja kerroin kuulumiseni. Tiesin, että sitä hän halusi, vaikka ensimmäistä kertaa ikinä salasin tunteitani häneltä.

~

Eräänä kirkkaana talvipäivänä kävin sairaalassa Juudin luona. Minulla oli mukana kanervakimppi, jonka olin ostanut matkalla. Kävelin hymyillen huoneeseen 8192. Halusin kertoa Juudille kaiken hauskasta myyjästä kukkakaupassa ja hän voisi kertoa minulle kuinka joku huutaa lepositeissä.

Hymyni hyytyi hetkessä. Huoneessa oli Juudin äiti, joka itki ja halasi Juudin pikkusiskoa. Hoitaja tuijotti monitoria, jonka käyrät näyttivät punaista ja piipittivät pelottavasti. Kaikesta huolimatta Juudi hymyili ja katsoi suoraan silmiini. Niistä paistoi kyyneleet.

"Noora rakas, mä lähden täältä kohta. Mun keho ei kestä tätä helvettiä", paras ystäväni kuiskasi ja hengitti raskaasti.

Purskahdin itkuun ja suljin Juudin tiukkaan halaukseen. Silloin sydämenpuolikkaamme koskettivat toisiaan. Niihin muodostui teksti Best Friends Forever.

"Mä en ikinä unohda sua, rakas. Oot parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut", sopersin itkuisella äänellä. Juudi hymyili sitä ihanaa hymyä, jonka tahdissa olin hymyillyt yli vuosikymmenen. Hän katsoi suoraan minua silmiin. Sitten Juudi sulki ne.

"Hyvää matkaa muru, taivaassa nähdään"

Ääneni särkyi kokonaan. Otin Juudia kädestä kiinni ja itkin. Kyyneleeni valuivat poskillani ja kastelivat sairaalan siniset lakanat. Itkin loputtomasti. Itkin silloin, kun parhaan ystäväni päälle laskettiin lakana ja hänen äitinsä laittoi siihen ruusun. Itkin hänen hautajaisissaan koko ajan. En pystynyt syömään mitään. Pysyin huoneessani, enkä käynyt edes koulussa. Vanhempani ymmärsivät, mutta yrittivät silti patistaa minua ulos ja edes tunniksi kouluun. Voisin tulla pois jos haluaisin.

En silti pystynyt. En ilman parasta ystävää. Joka ilta itkin itseni uneen ja välillä näin unta Juudista. En halunnut jatkaa elämääni näin. Meinasin tehdä itsemurhan ja olin monta kertaa veitsi vapisevassa kädessä. En pystynyt viiltämään ensimmäistäkään viiltoa, sillä Juudin ääni kuiskasi aina minulle. Hän kielsi tekemästä sitä.

Minusta puuttui iso palanen. Sydämeni ei ollut ehjä. Se oli särkynyt. Kukaan ei saanut minua nauramaan eikä edes hymyilemään. Puolikkaani oli lentänyt taivaanrannan toiselle puolen. En pystynyt elämään ilman häntä. En vain pystynyt.