"Kun nojaan auton ikkunaan, tunnen sen viileän lasin kosketuksen poskeani vasten, ikään kuin se yrittäisi lempeästi houkutella huoleni pois matkasta. Vaikka helpotus onkin vain pieni pisara valtameressä, olen viimein saapunut lasten kotiin – paikkaan, jonne nuoret kuin minä joutuvat, paikkaan, jossa vilisee lapsia ja nuorukaisia ilman määränpäätä tai ketään, joka välittäisi... Tuntuu melkein siltä, että olemme yksin tässä maailman nurjassa nurkassa.
Mutta anna kun esittelen itseni. Minut tunnetaan nimellä Miele, olen 17-vuotias ja jäin orvoksi – ainakin jos kysyt muilta. Mutta tiedätkö, minulla on salaisuus. Olen ihmissusi, ja tämä on minun tarinani. Tai no, se alkaa vasta nyt.
Astun sisään tuohon synkkään, jättiläismäiseen rakennukseen. Siellä odottaa synkkään pukuun sonnustautunut, hieman ärtyneeltä näyttävä rouva, joka ojentaa minulle kassin täynnä pesuvehkeitä ja vaatteita. Pesun jälkeen hän päättää leikata pitkän tukkani hieman lyhyemmäksi ja ohjaa minut vuoteeseen. Ei hän edes yritä. Mutta minulle se on yhden tekevää. En aio viettää täällä kauaa. Täytän kuukauden päästä 18, ja sitten pääsen pois tästä helvetistä.
Istun sängylle, tunnen kuinka se natisee allani, katson laulkuani ja päätän ottaa sen syylini ja purkaa tavarani. Laitan pienen valokuvan, jossa koko perheeni on, yöpöydälle, kyynele valuu ja muisto perheestäni tulee mieleen. Juoksemme susina, iloisina, vapaina, aurinko paistaa, eikä huolet paina, mutta kaikki se on nyt mennyttä, koska villisudet tappoivat perheeni, minun laumani. Olen kaukana kotoa ja minun on nyt pärjättävä...
'Syömään!' joku pikku tyttö huutaa, ja vasta silloin huomaan, kuinka monta pientä ihmistä, surkeaa sielua ja onnetonta lasta, ympäröi minut. Mutta en näe surua, näen toivon, sen toivon paremmasta huomisesta, sen toivon minä sieppaan ja laitan sydämmeni, toivon, että se kantaa minut pitkälle.
Joku päivä minä löydän onnen."🌸🌸
