Kesä Suloisimmillaan

1. Eka onnistunu juhannustaika

"Hyvää juhannusta tyypit!", otan mökkirannan keinuvalla laiturilla selfien ja julkaisen sen mun snäppistoorissa. Laitan puhelimen laiturin penkille. Katson hiljaa lainehtivaa järveä ja tunnen, kuinka hento tuulenvire puhaltaa mun pitkiä, vaaleita hiuksia sivulle. Onpa kaunista. Puhelimeni viestiääni kilahtaa. Avaan puhelimen ja huomaan, että oon saanut mun bestikseltä, Eevalta, kans juhannuksentoivotukset. Hymyilen itekseni sen snäpille, jossa se poseeraa siskojensa Moonan ja Melissan kaa. Eeva on jäänyt juhannukseksi meijän kotikaupunkiin, Kieloaholle, kun mä, mun vanhemmat, pikkuveli Henri ja kaks suloista, persialaista kissaa, Pate ja Pallero tultiin mökille vähän syrjempään. Ois kyllä kiva olla Eevan kaa. Mitähän me nyt tehtäis jos oltas kahestaan? Varmaan syötäs jätskiä torilla ja juteltas kaikesta järjettömästä. 

"Aurora! Tuutko mun kaa uimaan?", Henri juoksee laiturille ja meinaan horjahtaa veteen. "Miks ei", mä totean ja meen sisälle vaihtaa uikkarit. Ulkona on helle, 26°C lämmintä. Aurinko paistaa lämpimästi ja tuuli on lakannut. Peilityyni järvi heijastaa sen sivupuolella olevia puita kirkkaasti sen ohueen pintaan. Hetken päästä Henrikin tulee. "Hypätäänkö?", mä kysyn ja Henri nyökkää. "Än, yy, tee, NYT!", me huudetaan yhteen ääneen ja hypätään järveen kuumalta laiturilta. Tuntuu ihanalta, kun varpaanpäät rikkoo veden pinnan ja muu vartalo solahtaa veteen. Laiturin päässä ei ees oo kovin syvää, mutta silti mun pää käy vedenpinnan alla. Mun jalat tarttuu pehmeään mutaan järven pohjassa. Nostan pään takaisin pinnalle ja hengitän raikasta ilmaa. Ei yhtään hassumpi olo!

Illalla käydään saunassa, jonka jälkeen isi sytyttää juhannuskokon rantaan. Oranssinpunaiset liekit hulmuavat järveä vasten ja sieltä täältä kuuluu kuivien puuhalkojen rasahduksia. Äiti yhdistää bluetooth-kajarin sen puhelimeen ja laittaa musiikkia. Mä unestani taas jo herään kesätuuleen... musiikki kantautuu kauas. Yhtäkkii mulle tulee sellanen olo et haluun soittaa Eevalle. Meen hetkeks vähän kauemmas muista, meen WhatsAppiin ja avaan sieltä Eevan profiilin. Puhelu tuuttaa muutaman kerran, mutta sitten Eeva vastaa. "Moi! Miten menee?", ilahdun, ja kysyn melkeen heti kun nään Eevan kasvot näytöllä. "Hyvin! Et oo viel tehny  juhannustaikoja?", Eeva kysyy multa ja iskee silmää. "Älä viitti, en mä ees usko niihin", mä nauran. "Koittasit ees! Koskaan ei voi tietää mitä voi tapahtua!", Eeva toteaa. Mä hymyilen. "Äiti painostaa mua joka juhannus. Ei ne ikinä oo toiminu!", mä yritän. "Ikinä ei oo liian myöhästä et ne onnistuis", Eeva hymyilee. Me jutellaan viel hetki ja sit mä palaan takasin juhannuskokon luokse. "Mitäpä Eevalle kuuluu?", äiti kysyy samalla, kun yrittää yhdellä kädellä saada rullasta yhtä paperiarkkia, jolla se voi ottaa kuuman makkaran pois makkaratikusta. "Ei mitään kummempia, siellä se on kotona", mä kerron. "Alkaisko kohta olla aika tehdä juhannustaikoja?", äiti innostuu hetken päästä. "Et oo tosissas!", mä älähän mut äitin iloinen ilme ja kestohymy ei värähäkään. "Ei ne oo aikasemminkaan toiminu..", jankutan tympääntyneenä. "Et sinä voi tietää mitä tänä vuonna tapahtuu", äiti vastaa edelleen se kestohymy huulillaan. "En mä usko juhannustaikoihin", yritän selittää huvittuneena, mutta äiti ei usko. "Ei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti! Kierrä tuo kaivo kolmesti ympäri ja katso sinne, kenties näet tulevan puolisosi!", äiti ehdottaa osoittaen ikivanhaa kaivoa kukkaniityn laidalla. Huokasen hyväntuulisena ja kävelen kaivon luokse. Mihin mä oon taas suostunu? Ei tää kuitenkaan toimi. No, koitetaan silti. Yks, kaks, kolme. Kierrän kaivon kolmesti ympäri niinku äiti käski. Sitten katson kaivon pohjalle.

Ei herranjestas, sanon ääneen, ja ääni kaikuu kaivon pohjaan ja takaisin, ja tulee sitten voimakkaana heijastuksena mun korviin. Säpsähän ja pomppaan taaksepäin. Unohdan ton kaikumisen joka kerta. Tää tapahtuu aina ku me ollaan täällä mökillä.  Takaisin päästyäni tuijotan hiukan väreilevää vettä, joka on melkein pohjassa ja näen siinä muutaman sekunnin ajan aivan selvästi mun luokan Topin kasvot. Tää ei voi olla todellista. Mä oon tehny tän taian kymmeniä kertoja aikasemminkin, enkä mä oo koskaan nähnyt siellä mitään muuta kuin sen saman veden joka siellä lilluu vuodesta toiseen. Topin kasvot, sanon taas ääneen unohdettuani kaiun. Nyt en kuitenkaan mene kaivolle takaisin, vaan juoksen mahdollisimman lujaa sisälle. Soitan uudestaan Eevalle. "Et ikh.. ikinä arvhaa mitä just tapahtuh..", mä huohotan kun Eeva on vastannu. Se kattoo mua vähän hölmistyneenä, mutta kysyy "mitä". "Mä tein juhannustaian!", mä melkeen huudahan ja ilme Eevan kasvoilla muuttuu sekunnissa kysyvästä innostuneeksi. "Minkä taian sä teit?", se kysyy multa innoissaan. "Sen missä pitää kiertää kaivo kolmesti ja kattoo sinne pohjaan ja näkee tulevan puolison", mä selitän. "Sä näit siel jonku! Kenet?", Eeva kysyy täpinöissään.  "Topin..", mä lausun ja Eeva repee nauruun saman tien. Tuijotan pöllämystyneenä Eevan naurua kunnes hetken päästä se sanoo: "Sä oot kattonuki sitä koulussa siihen malliin et tää on jotai isompaa", Eeva toteaa hymyillen. "Kuinnii", mä kysyn älyämättä mistään mitään. "Kevätjuhlat esimerkiks. Sä vilkuilit sitä vähän väliä ku liikkasalissa rehtori jakoi yseille toikkareita", Eeva nauraa. "Täh", mä toistan idioottimaisesti. "Sä et vielä oo vaan sisäistäny sitä et sä oot oikeesti ihastunu Topiin", hän jatkaa nauraen. En usko. Tää kaikki on vaan Eevan päänsisästä hepreaa. "Aurora, tuu tänne rantaan!", kuulen Henrin äänen etsivän mua. "Mun pitää mennä. Mä soitan huomenna!", mä huikkaan viel Eevalle, joka jää hymyilemään ruutuun. "Moikka!", se vastaa ja lopettaa puhelun. Mä kävelen sisältä ovelle ja takas rantaan. Topi. Mä en ookaan älynny aikasemmin et ei se ehkä sen kummempi tyyppi oo..