Viola, älä kuole vielä

Missä olen?

Herään ihanaan aamuun, koska tänään ajattelin päättää elämäni. Ennen sitä menen kouluun ja en kerro kenellekkään. Laittadun nopeasti ja lähden kouluun.

Koulun pihalla nään taas kaverini, he eivät edes huomanneet kun tulin, mutta minä huomasin heidät. Ekalla tunnilla minulla olisi kuitenkin kuvista joka on ihan siedettävää. Kävelen kuvisluokkaa kohti ja käytävällä 9 luokkalaiset alkavat nauraa ja nimitellä minua kun menen heidän ohi. En edes enää jaksa välittää heistä, ja jatkan matkaani.

Kuvisluokassa kaikki metelöivät eivätkä tee mitään, paitsi minä joka teen työtä yksin. Istun yksin luokan reunassa ettei kukaan ei häiritsisi minua. Ohitseni kävelee kuitenkin luokan ärsyttävin poika, Daniel ja tönäisee minun työni lattialle. Hän vain nauraa. Enkä haluaisi enää olla täällä, onneksi en ole täällä enää tämän päivän jälkeen.

Kuvistunti loppui ja lähdin äikän tunnille. Äikässä luin vain valitsemaani kirjaa joten tunti kului nopeasti. Seuraavaksi olisi ruokailu. 'Voi paska' ajattelin, koska en voi syödä mitään. Otin kuitenkin lasin vettä ja menim istumaan "kavereiden" viereen. Ei he ole oikeita ystäviäni, mutta ei ole parempaakaan.

Seuraavaksi on liikkaa. Uintia. Olin menossa aulaan odottamaan liikunnan opettajaa, koska en halunnut uida, mutta hän pakotti. Aloin melkein itkeä.

Olin uimahallin pukuhuoneissa ja halusin pois. Kauas pois. En halunnut, että kaikki näkisivät arpeni. He kuitenkin vain kiusaisivat ja haukkuisivat minua. Päätin mennä vessaan koko tunniksi, ja se toimi. Kukaan ei huomannut etten ollut uimassa, eihän kukaan minua ikinä huomaa, mutta nyt se oli ihan hyvä. Koulu loppui ja lähdin äkkiä kotiin.

Kotona ei ollut ketään. Ei ikinä ole, mutta nyt se on hyvä, että kukaan ei löydä ruumistani.

Hain lääkekaapista unilääkepurkin ja mietin vielä uudelleen. Halusin tehdä sen, eihän minua kukaan tarvitse. Otin ensin neljä, sitten kymmenen ja lopulta yli puolet lääkkeistä. Laitoin ne suuhuni ja join vettä. Pian en enää olisi täällä. Olin odottanut tätä hetkeä jo kauan. Ennen kun pyörryin kuulin oven käyvän. Mutta sitten en muuta.

Heräsin jostain. Ajattelin, että olenko taivaassa, mutta tajusin pian, että en ole. Kuulin vain kun äitini itki vierelläni ja samalla havahduin etten pysty liikkumaan. Missä minä olen? Miksi en pysty liikkumaan? Tajusin että olen sairaalassa. Kuulin äitini sanovan: "Viola, älä kuole vielä", samalla itkien. Miksi en pysty liikkumaan? Vihdoin kuulin jonkun tulevan huoneeseen. Se oli joku lääkäri. "Viola on valitettavasti koomassa, enkä tiedä milloin hän herää." Aloin panikoida, vaikka eihän sitä voi ulospäin nähdä. Ajattelin, että ei kannata panikoida, eihän se tee mitään.

Seuraava osa tulee varmaan huomenna. Ja tää saattaa olla tosi sekava, mut älkää välittäkö siitä. Kertokaa ideoita mitä lisäisin tähän tarinaan!