-Hukkien yö-

"C'mon Syksy tuu ny mukaan! Edes tämän kerran", Pyry, blondi tukkainen isoveljeni aneli minua. Tämä oli joka iltaista olin tottunut tähän, mutta silti se joka kerta ärsytti.

"En! Sää ihan hyvin tiedät, ettemme saa mennä muurien ulkopuolelle! Eikä varsinkaan TÄYDENKUUN yönä! Äiti ja iskä laittaa teidät taas arestii!"

Isosiskoni pyöritti päätään. "Ei tää toimi you know that", hän totesi katsoen veljeäni.

"Totta kai mää sen tiiän, mutta ei se tarkoita, etten silti kysyisi! Mitä jos joku ilta tää pelkuri ja äidin inisemätön kuuntelija lähtiski mukaan!?" veljeni kivahti. Minua harmitti. Tiedän, etten ollut yhtä rohkea, kuin he mutta miksi hänen piti aina pilkata minua? Tiedän myös, että hän ei tarkoita sanojaan, mutta ei voi mitään sille mitä tunnen.

"Anteeks, mut pitäs meidänki vähä enemmä kuunnella mutsia ja faijaa. Kannattasko meidänki jäädä kotii?" siskoni totesi katsoen kirkkaan vihreillä silmillään kaksostaan.

"Äh älä ny säki alota", poika ähkäisi heittäen Lumia sohvatyynyllä.

Lumi ja Pyry olivat minua vanhempia 15-vuotiaita kaksosia. He olivat, kuin toistensa kopiot, mutta vain eri sukupuolilla. Molemmat siis vaalea hiuksisia ja kirkkaan vihreä silmäisiä, joissa oli kylmäsävy, vaikka molemmat olivatkin maailman lämmin sydämisiä ihmisiä. Lumilla oli pitkät lainehtivat hiukset ja Pyryllä lyhyet keskijakauksella olevat hiukset, joissa oli myös kevyttä kiharan poikaa.

"okei okei! Chill out bro", Lumi kivahti muljauttaen silmiään ärtyneenä ja siirsi huomionsa takaisin minuun. Katsoen minua anovasti hän uikutti. "Pls Qiu rakas tuu mukaan" '

Qiu tarkoittaa Syksyä. Lumi oli löytänyt nimen jostain kirjasta, jota oli lukenut ja nyt kutsuu minua niin. Hänestä se sopi minulle. Kiharat hiukseni olivat ruskan oranssit ja silmäni metsän vihreät. Nämä seikat antoivat minulle nimeni Syksy. Huokaisin. He eivät aikoneet luovuttaa.

Nostin katseeni Pyryyn, joka sanojeni jälkeen hymyili yllättyneenä. Lumi veti nahkatakkinsa olalle ja myös hymyillen hän vain itseensä tyytyväisenä.

Hiivin hiljaa metsikössä, minua pelotti. Ei olisi pitänyt lähteä mukaan. Ei alkuunkaan. Tiedän ettemme olisi saaneet tulla ja pian sen jälkeen, kun olimme kirmanneet muurin ulkopuolelle, oli jo Lumi ja Pyry kirmanneet metsän syvyyksiin. Olin yksin, avuton ja pelokas täydenkuun yönä muurien ulkopuolella. Yönä jona hukat tanssivat etsiessään uhria, jotain, jota syödä. Tai ystävää yölle pilko pimeälle. Kirmasin juoksuun. Minun oli löydettävä sisareni. E-en pystynyt olemaan yksin. Juoksin aina vain syvemmälle ja syvemmälle metsään, katse tarkkailen ympäristöä paniikissa. Miten syvälle he muka olisivat voineet ehtiä? Juoksin kunnes- kuulin murinaa takaani.

Muistan pelon, joka jähmetti minut paikalleni. Karmean hajun. Hajun, johon sisältyi maan jäämä, kuolema ja veri sekä märän koiran löyhkä. Vaanivat askeleet lähenivät minua takaa päin. Hiljaa, hiljaa se hiipi kohti minua. Kuulin sen lipovan huuliaan ja jännittävän takareisiään. Pakokauhu valtasi minut ja aloin juosta. Juoksin niin lujaa kuin jaloista lähti. Kiertelin ja kaartelin puita kohti metsän reunaa ja muurin rajaa. Minun ei tarvinnut katsoa taakseni tietääkseni, mikä sieltä oli tulossa.

"APUA!", kiljuin paniikissa. Silmissäni heitti suunnaton pelko. Halu elää. Sydämeni tuntui irtoavan rinnasta ja suurin osa aisteistani oli hämärtänyt. Minä vain juoksin henkeni edestä, kuullen koko ajan perässäni juoksevan ihmissuden. 'ei nyt' ajattelin tuntiessani voimieni loppuvan. Ehdin pinkoa juurakossa vielä muutaman metrin verran, kunnes kaaduin rämähtäen maahan. Pelon kyyneleet kohosivat silmiini. Kipu oikeassa polvessani. Silmäni ummistuivat. Tiesin, että tämä oli tässä hukka hyökkäisi päälleni hetkenä minä hyvänä ja olin jo valmis kuittaamaan ulos serveriltä, kun hukka jännitti lihaksiaan. Kuulin sen murisevan tyytyväisenä ja silloin se loikkasi.

"EIIII!!!!" korviini kantautui tytön huuto ja tömähdys. Hukan inahdus. Avasin silmäni. Hukka oli kääntänyt huomionsa pois minusta. Se oli kaatunut maahan, kaula paksua verta vuotavana ja ruipelo tyttö päällään täristen raivosta tai pelosta. Poika juoksi luokseni ja nosti minut syliin. Poika lähti juoksemaan kauemmaksi ja minä tuijotin vain hänen olkansa yli. Hukka oli kääntänyt asetelman toisin päin nyt, hän oli tytön päällä muristen ja verta tippuen tyttö piteli hopea puukkoa käsissään.

Sitten- hukka hyökkäsi. Tyttö kiljaisi kivusta. Minä pieni viisivuotias tuijotin sätkivää lasta

ja silloin tajusin...

Hän oli siskoni. Minun Lumini.

Siskoni, josta kuu oli ottanut vallan ja joka ei tunnistanut minua.

Nostin käteni pääni eteen ja kurotin kohti Lumia.

"L-lumi", kuiskasin. Ääneni vapisi. Jalkani olivat lyijyn raskaat. Veljeni otti kädestäni kiinni ja puristi lempeästi käsi täristen.

"H-hän ei p-palaa enää kotiin", Pyry sanoi ääniväristen. Vasta tällöin tajusin hänen itkevän. Minä en kyennyt itkemään en kyennyt ymmärtämään enää. Mieleni oli pelon jäädyttämä. En voinut uskoa, etten näkisi siskoani enää ikinä. Katsoin veljeäni uudelleen. Hänen siniset silmänsä tulvivat sydäntä särkeviä kyyneleitä, mutta katse ei ollut minun veljeni. Hänen silmissään oli loimusi vihan ja koston liekit, kantaessaan minua sylissään kohti metsän reunaan ja päästyämme viimein muurin portille. Kuulin suden surullisen ulvonnan, kuvitellen että se oli Lumi, joka ei enää palaisi luoksemme.

--

"Olemme pahoillamme herra ja rouva Inari. Emme löytäneet tytärtänne emmekä tämän jäänteitä"